Apua aseilla?

Aamulla lehden ääressä hieraisin silmiäni ja luin jutun uudelleen. Siinä se yhä seisoi: puolustusministeri Jyri Häkämies (kok.) haluaa tukea Afganistania lahjoittamalla sinne aseita! Hänen kaavailuidensa mukaan Suomi voisi lahjoittaa Afganistanille sata tuhatta kalasnikovia. Niin sitä pitää, kas kun ei lahjoiteta vielä maamiinojakin kaupan päälle.

Aseiden ongelma on se, että ne ovat olemassa vielä sotatilan päätyttyäkin. Meillä ei ole mitään takeita siitä, mihin tarkoitukseen aseita tullaan käyttämään. Sodan päätyttyä, tai jo sen aikana, aseet voivat päätyä kansalaisia sortavan hallituksen käyttöön, erilaisten aseellisten ryhmittymien selkkauksiin tai myytäväksi viereisiin maihin siviileille tai terroristeille. Joka tapauksessa uskon, että siviilit tulevat kärsimään Suomen tuesta Afganistanille, mikäli tuki tapahtuu aseiden muodossa.

Myös Yhdysvallat on halunnut tukea Afganistania aseilla, kun Neuvostoliitto vuonna 1979 hyökkäsi Afganistaniin. Kuinka ollakaan, nuo aseet eivät kadonneet Neuvostoliiton hyökkäyksen päätyttyä, vaan samoilla aseilla käytiin myöhemmin raakaa sisällissotaa. Osa aseista lienee käytössä yhä, osa lienee myyty naapurimaihin erilaisille ryhmittymille.

Toivosinkin, että hallitus miettisi "tukeaan" Afganistanille vielä hetken. Kaikki apu ja tuki on varmasti tarpeen, mutta aseilla ei ketään auteta.

Lomaa odotellessa

Tämä viikko vielä vierähtää töissä ennen kuin loma koittaa. Viimeinen viikko ennen lomia on aina niin kiireinen ja raskas, että loma tulee sen jälkeen oikeasti tarpeeseen. Töissä pitää saada kaikki työt pois alta ennen loman alkua ja pöytä pitää ehtiä siivota, jotta syksyllä olisi kiva palata. Töiden jälkeen pitää ehtiä käydä jumpassa varastoon, koska lomalla ei tule kuitenkaan käytyä. Lisäksi pitää ehtiä tavata kaikki ystävät ennen lomamatkoille ja kesämökeille lähtemistä.

Pätkätöiden vuoksi vietin viime kesänä lomaa vain kaksi viikkoa, enempää palkatonta lomaa ei ollut varaa ottaa. Joulun välipäivät olin töissä. Myös vaalit ja vaalitulos aiheuttivat väsymyksen, joka ei oikeastaan ole vieläkään mennyt kokonaan ohi. Tänä kesänä otin palkatonta vapaata kokonaisen kuukauden, vaikka siihen ei oikeastaan nytkään olisi varaa. Mutta voi kuinka paljon odotan aamuja, joina voi nukkua niin pitkään kuin haluaa. Voi kuinka paljon odotan sitä, että viimein herättyäni voin keittää pannullisen kahvia ja nautiskella lehdestä ja kahvista parvekkeella tuntikausia. Voi kuinka paljon odotan sitä, että lehden luettuani voin tarttua hyvään kirjaan ja jatkaa makoilua.

Säätila Suomessa ei ole omiaan tuomaan lomatunnelmaa. Lämpötila oli aamulla kotoa lähtiessäni vain kaksitoista astetta, ja vettä tulee kuin aisaa. Ah, ihana Suomen kesä. Sateenvarjon alla yritin kuitenkin ajatella positiivisesti. Suomessa ei pystytetä kaduille telttoja, joissa lämpöhalvauspotilaita voidaan hoitaa. Meillä ei evakuoida ihmisiä tulvien alta. Meillä ei odotella hurrikaanikautta eikä edes sadekautta. Meitä ei vaivaa maanjäristykset, tulivuorenpurkaukset eikä tsunamit. Ehkäpä tämä ainainen kylmyys on sittenkin ihan siedettävissä oleva asia.

Juhannus

Juhannus kului mökillä Vesan, Pian, Juhan, Susun, Felixin, Jarin ja Maijan kanssa. Juhannusaattona kaadoimme koivun, joka oli ikävästi kallellaan jo valmiiksi. Kun lopulta saimme koivun alas männystä, johon se oli kaatuessaan juuttunut, teimme siitä juhannussaunaan vastat. Lopun koivun pojat pilkkoivat polttopuuksi. Noudatimme muitakin juhannusperinteitä ja rakensimme järveen kivistä keon, jonka päälle teimme kokon. Felix kysyi, olenko aivan varma siitä että kyseessä todella on suomalainen perinne, mutta onneksi väitteeni tueksi ilmestyi muitakin kokkoja ympäri järveä.

Juhannuspäivänä päätin kokeilla kanoottia. Huonoksi onnekseni päivä oli sen verran tuulinen, että tuuli keikutti kanoottia pahasti ja ajoi minua kohti naapurimökin rantaa. Ennen sitä meinasin kuitenkin törmätä Jariin ja Maijaan, jotka olivat huomanneet että tuuli on kova ja päättäneet lähteä purjehtimaan. Lopulta pelastauduin omaan rantaan siten, että tökin melalla vauhtia pohjasta matalalla rannalla. Kokeilen melomista silti uudelleenkin, mutta seuraavalla kerralla odotan että järvi on tyyni.

Saunominen, uiminen ja muu mökkipuuhastelu ulkona saa unen maittamaan. Nukuimme joka yö hyvin ja pitkään, mutta silti tänään kotona piti ottaa päiväunet. Harmitti tulla takaisin kaupunkiin, mutta ensi viikko on vielä töitä, joten ei mahda mitään.

Juhannuskuvia Laurin sivuilla.

Vaatteet tekevät naisen?

Jostain syystä onnistun aina näyttämään siltä, että olen otollinen kohde hyväntekeväisyysjärjestöille. En siis pääse ikinä ylittämään Kampin aukiota ilman, että joku hyväntekeväisyysihminen hyökkää kimppuuni kansioineen. Eivät he toki aivan väärässä ole, mutta ärsyttää toistella monta kertaa päivässä, että tililtäni menee teille jo suoraveloituksena pieni summa kerran kuussa, joten voisinko nyt saada kulkea bussilleni aivan rauhassa kiitos. Rehellisesti sanottuna olen näihin hyvää tarkoittaviin aktivisteihin jo sen verran suivaantunut, että toisinaan tekisi mieli katkaista suoraveloitus ihan vaan tämän takia.

Eilen olin menossa Pertun väitösjuhliin ja ylitin Kampin aukion juhlamekossani. Nyt yksikään hyväntekeväisyysjärjestö ei edes vilkaissut minuun päin. Tällä kertaa sain kimppuuni naisen, joka tarjosi ilmaista näytettä manikyyristä. Hän halusi myydä minulle sienen, jolla kynnet saa säihkymään hetkessä. En tietenkään ostanut sientä, ja naisen ilmeestä päätelleen hänkin arvasi sen heti kun näki kynteni. Mutta niin vaan vaatteet vaikuttavat siihen, minkä tyyppistä tavaraa tai asiaa minäkin päivänä kaupitellaan.

Suomenlinnassa

Lauri ja Felix kävivät tänään moikkaamassa minua eduskunnassa. Esittelin työhuoneeni, valtiosalin, Pater Noster- hissit sekä muut tärkeät nähtävyydet, ja kävimmepä hetken seuraamassa istuntoakin. Koska kyseessä oli minun lounastaukoni, kävimme myös syömässä. Monet työkavereistani tunnistivat Laurin, ja siitä seurasi tietysti kysymys Felixistä. Joku ihmetteli, miksi en ole koskaan kertonut että minulla on jo noin iso lapsi!

Lauri ja Felix lähtivät Susun ja Juhan kanssa Suomenlinnaan ja minä jäin jatkamaan töitäni. Töiden jälkeen hyppäsin lauttaan ja läksin perässä Suokkiin. Melko pian tajusin, että olisin ehkä voinut sopia jotain vähän tarkempaa kuin ”nähdään sitten Suomenlinnassa”. Onneksi elämme kännykkäkautta, sillä jopa kännyköistäkin huolimatta porukan löytäminen oli hankalaa. Etenkin kun jäljitin liikkuvaa kohdetta. Löysin heidät kuitenkin lopulta Kustaanmiekasta, aivan Suomenlinnan perimmäisestä nurkasta. Siellä he vilkuttelivat ohi ajavalle Ruotsin laivalle.



Pienestä myöhästymisestäni huolimatta pääsin mukaan vielä tunneleihinkin. Tosin puheista päätellen Suomenlinnan lasten kierros olisi tarjonnut paljon hurjempia ja jännittävämpiä tunneleita, ja totesinkin, että minun pitää varmaan joskus myöhemmin mennä yksin osallistumaan lasten kierrokseen.

Felix

Laurin siskonpoika Felix saapui tänään iloksemme Floridasta. Felix on todella reipas kymmenvuotias. Saapuessaan hän oli yhtä hymyä, vaikka takana oli pitkä lento yksin. Itse olin ensimmäistä kertaa yksin ulkomailla 15-vuotiaana, ja silloinkin vain Englannissa. Euroopan ulkopuolella olin ensimmäistä kertaa vasta 28-vuotiaana.

Lentokentällä törmäsimme myös Laurin vanhaan koulukaveriin, joka on lentäjä. Sattumalta hän oli ollut lentämässä juuri sitä konetta, jolla Felix tuli. Felix pääsi kättelemään lentäjää heti kentällä.

Toivottavasti saamme parempaa säätä sen kolmen viikon aikana, jotka Felix viettää Suomessa. Nyt sää on kolea ja sateinen, ja tänään on varmasti kaivettava rinkasta pitkähihainen paita päälle.

Läksiäiset

Eilen vietimme demarien ryhmähuoneen läksiäisiä, sillä kesällä muutamme pienempään huoneeseen Kokoomuksen muuttaessa meidän nykyiseen huoneeseemme. Seuraavien vaalien jälkeen suurin puolue saa kyseisen huoneen, joten nämä läksiäiset eivät olleet lopulliset. Me palaamme neljän vuoden kuluttua.

Haikeudesta ei läksiäisissä ollut tietoakaan, vaikka ryhmähuone on ollut demarien käytössä vuodesta 1931. Päinvastoin, lauloimme huoneen täyteen työväenlauluja suurella riemulla. Liiton tyttö oli naisjoukon esittämänä erään mieskansanedustajan mukaan niin täynnä naisenergiaa, että ovella seisoessa meinasi kaatua. Niinpä sitten tänä aamuna löysin itseni laulamassa sekä Hesarin että Ilta-Sanomien kuvassa.

Läksiäiset olivat mahtavat myös siksi, että ainakin minä koin ryhmämme kanssa suurta yhteenkuuluvuuden tunnetta. Laulaessani rivissä työväenmarssia ajattelin, että tämä on maailman paras työpaikka ja kerrassaan ihana työyhteisö. Sama ajatus kävi mielessäni myös ennen läksiäisiä, kun pidimme avustajakollegoiden kanssa "kisakatsomoa" ja seurasimme yhdessä kyselytuntia.

Laiskamato

Tällä viikolla olen ollut varsinainen laiskamato. Olen luvannut tämän viikon aikana siivota jääkaappiin kaatuneet espressokahvijauhot, vaihtaa petivaatteet, korjata kirjapinon yöpöydältä sekä siivota pursuilevan lehtihyllyni. Mitään näistä en ole saanut edes aloitettua, vaikka on jo torstai.

Siivoamistavoissa olemme Laurin kanssa kuin yö ja päivä. Laurin kaikilla tavaroilla on oma paikka, ja tavarat myös ovat omilla paikoillaan. Lehdet mieheni laittaa luettuaan paperinkeräykseen ja kirjat kirjahyllyyn. Matkalaukut hän purkaa samana päivänä kun tulemme matkalta. Pyykit hän ottaa narulta heti kun ne ovat kuivia.

Minä puolestani tyhjennän pyykkinarut vaate kerrallaan, sitä mukaa kun satun narulla olevia vaatteita tarvitsemaan. Kirjat ja lehdet saavat vapaasti vallata asunnon, ja niitä pursuileekin jokaisella pöydällä ja hyllyllä, usein myös sohvalla ja sängyssä. Matkalaukku saattaa odottaa purkamista viikon, ja usein ryhdyn toimeen vasta kun kipeästi tarvitsen laukusta jotain.

Yhteisessä kodissa olemme molemmat oppineet jotain. Lauri on oppinut kauniisti kysymään, mahtaisivatkohan pyykkini olla jo tarpeeksi kuivia roikuttuaan narulla viikon. Minä puolestani olen oppinut ottamaan tällaisista vihjeistä onkeeni ja korjaamaan pyykit välittömästi vihjeen saatuani. Siivoamisesta ei tule riitaa, vaikka olemmekin tässä asiassa niin kovin erilaisia.

Tänään poden kuitenkin hieman huonoa omaatuntoa. Tiedostin jo aamulla, että en tule tekemään tällä viikolla lupaamaani osaa siivoamisesta. Torstai tuli niin kovin nopeasti, ja tänään vietämme ryhmähuoneen läksiäisbileitä, joten tänään en ehdi siivota vaikka haluaisinkin. Olen kuitenkin vakaasti päättänyt hoitaa homman lauantaina. Tämä olkoon julkinen lupaus.

Tsättäillään

Radiossa kerrottiin aamulla kuinka monessa helsinkiläisessä porrashuoneessa on hissi. En kuullut lukua, koska jäin miettimään sanaa porrashuone. Onko kieli muuttunut niin paljon, että rappukäytävä on nykyisin porrashuone? Vai onkohan kyse vain erilaisista murteista?

Suomen kieli on kyllä muuttunut aikojen saatossa, ja muuttuu koko ajan. Ennen pulaan joutuminen tarkoitti avantoon putoamista, nykyään se voi tarkoittaa minkä tahansa ongelman kohtaamista. Kieleemme on tullut myös aivan uusia verbejä, esimerkiksi sellaiset verbit kuin mesettää, skypettää, irkata ja tsätätä olisivat vielä kymmenen vuotta sitten olleet täysin käsittämättömiä. Ehkäpä emme myöskään olisi ymmärtäneet bussissa kuulemaani lausahdusta: "Multa on puheaika loppu. Voitko piipata kun olet siellä."

Ryhdyin pohtimaan, millä muilla tavoilla suomen kieltä pitäisi kehittää. Ensimmäisenä tuli mieleen nauhoitettujen ohjelmien katsominen. Ennen katsottiin aina videoita. Mutta mitä me nyt katsomme? Ohjelmathan eivät mene videolle eivätkä nauhalle, vaan ne menevät digiboksin kovalevylle. Entä television katsominen? Meillä kotona ei ole televisiota, on vain näyttö ja digiboksi. Haloo kielitoimisto, tehkää jotain ja pian!

Puutarha

Eilen parvekkeellemme muuttivat viimeisetkin kesäasukkaat, mansikat ja samettiruusut. Aikaisemmin kotipuutarhassamme olivat jo herneet, basilikat, rosmariinit, chilit, kehäkukat, peikonpähkinä, tuija sekä petunioita. Puutarhamme alkaa siis olla valmis, nyt odotellaan satoa.

Istuttamiemme kasvien lisäksi puutarhassamme kasvaa muutakin. Yhden kutsumattoman vieraan tunnistin nokkoseksi, osaa en edes tunnista. Annan niiden olla, en ole turhantarkka puutarhuri ja hyväksyn kyllä joukkoon muutaman rikkaruohonkin.

Herneen peijakkaat ovat hankalampia kuin luulin. Vaikka niille kuinka laittaa tukikeppejä, ne tarttuvat kaverin keppeihin ja kasvavat ihan minne niitä itseään huvittaa. Yksikään herneistä ei ole käyttäytynyt siten, kuin olisin halunnut niiden käyttäytyvän. Toivottavasti niihin kuitenkin vielä jonain päivänä tulee herneitä, silloin voin antaa kiukuttelun anteeksi.

Kesäaikataulut

Tänä aamuna täpötäydessä bussissa ihmettelin, miksi ihmeessä bussit siirtyvät kesäaikatauluun jo kesäkuun alussa? Kesäaikataulun tarkoitus ei kai ole se, että helteisessä ja tukalassa bussissa ihmiset seisovat niin tiiviisti, että pystyssä pysyy pitämättä mistään kiinni. Eikä tarkoitus kai ole sekään, että kesäkuun alun jälkeen töihin ei enää välttämättä ehditä ajoissa, koska kaikki ihmiset eivät mahdu täyden bussin kyytiin. Tilannetta ei helpota se, että metrotkin kulkevat kesäaikatauluissa, sillä nyt ihmiset pyrkivät täyden bussimme kyytiin myös Ruoholahdesta. Sellaista ei tapahdu talvisin.

Minä ajattelisin kesäaikataulujen tarkoituksen olevan se, että kun suuri osa ihmisistä on lomalla, on tarkoituksenmukaista ajaa vähän harvemmalla vuorovälillä. Tähän ajatteluun ei kuitenkaan sovi kesäaikatauluun siirtyminen kesäkuun alussa, sillä hyvin harvat ihmiset aloittavat kesälomansa jo silloin. Ainakin bussien ruuhkista päätellen. Oikea aika kesäaikatauluun siirtymiselle olisikin juhannukselta.

Eipä silti, sainpahan maistaa kansainvälistä tunnelmaa kotimaassa, kun bussissa matkustaminen tuntui samalta kuin paikallisjunassa matkustaminen Japanissa. Muutenkin Suomessa on aina tähän aikaan vuodesta kansainvälinen tunnelma, kun pohjoinen pallonpuoliskomme siirtyy valoon. Meitä suomalaisia moititaan siitä, että emme käytä puistoja ja aukioita olohuoneenamme. Tänään kuitenkin niin Kampin aukio kuin Pikkuparlamentin puistokin olivat täynnä istuskelijoita jo aamusta. Tämä selittynee sillä, että aurinko on vihdoin täällä, eikä kukaan tiedä kuinka kauan. Näin ollen auringosta on hyvä nauttia aina kun se on mahdollista, sillä jo tämä päivä voi olla viimeinen.

Palanut sihteeri

Eilen palasin vuoden tauon jälkeen Espoon sosialidemokraattisen valtuustoryhmän sihteeriksi. Vuoden aikana osa ryhmän jäsenistä on poistunut ja puheenjohtajakin on ehtinyt vaihtua jo kahdesti. Puolue on siirtynyt hallituksesta oppositioon. Siitä huolimatta tuntui siltä, kuin en olisi koskaan ollutkaan poissa. Keskustelu kulki yhä samoja ratoja, ihmiset eivät olleet muuttuneet ja ryhmässä vallitsi lämmin tunnelma. Oli mukava palata. Tuntui, että tämä on minun paikkani.

Eilen huomasin myös, että kesä on todellakin saapunut Pohjolaan. Istuin nimittäin terassilla tunnin verran, ja sinä aikana ehdin polttaa toisen käsivarteni pahasti. Toisen vain, sillä istuin siten että aurinko paistoi vain toiselle puolelle. Nyt oikea käsivarsi on punainen ja laikukas, ja vasen käsivarsi on talven valkoinen. Ehkäpä tämä oli tervetullut muistutus uv-säteilyn vaaroista.

Sosialidemokraattiset nuoret aikuiset

Olemme viikonloppuna pohtineet useammallakin kokoonpanolla pitkään ja hartaasti puoluetta ja omaa paikkaamme siinä. Omalla kohdallani tilanne taitaa olla se, että olen tottunut liian hyvälle. Aika Demariopiskelijoissa tarjosi kuukausittain mielenkiintoisia seminaareja, hyviä ja avoimia keskusteluja sekä mukavia illanviettoja. Aatteen eteen tehtiin paljon töitä, mutta tekeminen oli aina hauskaa. Myös työ puoluetoimistolla tarjosi haasteita. Vuoden aikana opin politiikan sisällöistä eri sektoreilla enemmän kuin aikaisemmassa elämässäni yhteensä. Lisäksi se tarjosi yhteenkuuluvuuden tunnetta.

Nyt tunnen oloni kuitenkin hieman orvoksi. Toiminta paikallisosastossa on erilaista kuin toiminta opiskelijaliitossa. Ihmiset ovat eri ikäisiä ja toiminnan malli on erilainen. Väistämättä myös ajatukset niin politiikan käytännön tekemisestä kuin sisällöistäkin ovat erilaisia. Mistä siis löytyisi paikka, jossa olisi alle nelikymppisiä, mutta opiskelijaliittoiän ylittäneitä tovereita, hyviä keskusteluja, sekä sellainen fiilis, että politiikan tekeminen on myös hauskaa?

Espoossa nuoren demarin on kyllä helppo päästä mukaan. Luottamustoimia saa juuri niin paljon kuin niitä jaksaa hoitaa. Minä olen kuitenkin juuri sen verran laiska, että haluaisin taas löytää paikan jossa voisin hengailla kaatumatta työtaakan alle. Paikan, jossa voisin käydä keskusteluja ja viihtyä.

Onneksi sekä Lauri että monet ystävistäni ovat juuri tätä kaipaamaani porukkaa. Tähän mennessä antoisin keskustelujen ja viihtymisen paikka on siis löytynyt kotisohvalta. Ehkäpä vielä jonain päivänä saamme siirrettyä sen jonnekin muualle ja organisoitua sellaiseen muotoon, että mukaan voi tuoda uusiakin ihmisiä.

Onnea Juhanalle!

Minulla on pikkuveljeni kanssa aika suuri ikäero, yksitoista vuotta, joten olen aina tottunut ajattelemaan Juhanaa sellaisena pienenä ja polvenkorkuisena. Yhtenä päivänä soitin sille pienelle, ja puhelimeen vastasikin äänen perusteella joku mies. Se oli meidän pieni Juhana. Hän kertoi päässeensä ylioppilaaksi, juhlat pidetään huomenna. Kuinka ihmeessä aika voi kulua niin nopeasti? Ja kuinka vanha minä oikein olen, kun olen päätynyt päivittelemään tällaista!

Seuraavaksi soitin tädilleni ja kyselin vinkkejä mahdollisesta lahjasta. Hän sanoi, että Juhana saattaa pian muuttaa yhteen tyttöystävänsä kanssa, joten ehkäpä lahja voisi olla jotain omassa kodissa tarvittavaa. Järkytyin taas. Hetken mietittyäni muistin kuitenkin, että Juhanan ikäisenä minäkin muutin yhteen silloisen poikaystäväni kanssa. Mutta se oli eri asia, minähän olin silloin jo aikuinen!

Täytynee vain hyväksyä se tosiasia, että Juhanakin on jo aikuinen. Niin se aika vaan kuluu. Varoin kuitenkin tekemästä tästä pidemmälle meneviä johtopäätöksiä, esimerkiksi sellaisia jotka liittyisivät omaan ikääni ja aikuisuuteeni. Joka tapauksessa, paljon onnea Juhanalle!