Polttarit

Perjantaina koin elämäni yllätyksen. Olin menossa Maaritin kanssa tapaamaan venezuelalaista pääjohtajaa, mutta rautatieasemalla minua odottikin joukko ystäviä kuohuviinipullon kanssa. Matkan määränpää oli Tampere, jossa polttareitani vietettiin opiskeluaikojeni kunniaksi ja niiden aikojen hengessä.

Liikutuin lähes kyyneliin, kun ensimmäinen kohteemme oli japanilainen ravintola. Japanilainen ruoka on nimittäin minun intohimoni, mutta tiedän hyvin, että esimerkiksi kaason intohimo se ei ole. Liikuttuminen vaan lisääntyi, kun seuraava kohde oli opiskeluaikojen kantabaarini. Jopa kantapöytäni oli vapaana, vaikka oli perjantai-ilta.

Suomen vanhimmalla yleisellä saunalla, Rajaportin saunalla, sain morsiuspesun. Ilta jatkui vielä baarissa, karaoke-paikassa ja yöpizzalla, ennen kuin majoituimme hostelliin. Aamulla luulin olevani matkalla kotiin, mutta katin kontit! Pääsin Kolmen sepän patsaalle keittämään ja tarjoilemaan soppaa soppatykistä. Suuri yleisö pääsi testaamaan, onko minussa vaimoainesta. Taisin saada hyväksynnän. Soppatykin jälkeen pääsin vielä saunaan lämmittelemään.

Myös Laurilla oli polttarit samaan aikaan, siis sekä perjantaina että lauantaina. Niissäkin polttareissa oli ollut hauskaa. Sunnuntaina makasimme koko päivän sohvalla ja katsoimme elokuvia. Me olemme todella onnellisia kun meillä on niin ihania ystäviä. Suuren suuret kiitokset kaikille, niin omasta kuin Laurinkin puolesta!

On kulunut vuosi

Veera kirjoitti blogissaan otsikolla ”On kulunut vuosi”. Tämä sai minut ajattelemaan kulunutta vuotta, ja niinpä haluan varastaa Veeran otsikon omaan käyttööni. Nyt on nimittäin kulunut hieman yli vuosi siitä, kun aloimme seurustella Laurin kanssa. Ensi viikolla olemme menossa naimisiin.

Vaikka aikaa on kulunut vain vuosi, tuntuu siltä kuin aika ennen Lauria olisi ollut toisessa elämässä. Silloin olin vakuuttunut siitä, että en halua elämääni ketään. Nyt olen ollut yhden illan yksin kotona ja tunnen jo oloni orvoksi. En oikein tiedä mitä tekisin.

Ennen pärjäsin yksin ihan missä tahansa. Kokosin ihan yksin Ikea-kirjahyllyn alusta loppuun, siirtelin huonekaluja ilman apua ja vein auton korjaamolle itse. Tänä syksynä jopa Annan syntymäpäiville yksin meneminen jännitti. Olin menossa parhaiden ystävieni sekaan, seuraan, jossa olen aina ollut ilman Lauria. Siitä huolimatta tunsin oloni omituiseksi ollessani siellä yksin.

Teininä kirjoitin päiväkirjaani, että rakkaus on heikkoutta. Vahva ihminen pärjää yksinkin, kirjoitin, mutta heikot ihmiset tarvitsevat toisia tuekseen. Ajattelin tietenkin olevani se vahva. Nyt ajattelen, että vahvuutta on tunnustaa tarvitsevansa toisia.

Viikonloppuna katselimme kuvia yhteisen taipaleemme varrelta. Alan kai käydä tunteelliseksi häiden lähestyessä, mutta joudun toteamaan, että tämä on ollut elämäni paras vuosi. Onnistuin liikuttumaan kyyneliin kuvia katsellessani. Ensimmäiset treffit, Laurin muuttobileet, kihlajaiset, kaikki rakkaat ystävät mukana. Sitten matka Leville, Prahan kevät ja Japanin kierros. Tukholma, Tallinna ja Tartto. Ja tietysti ne maailman rakkaimmat hetket kotona, mökillä ja ystävien seurassa.

Uneton yö

Viime yönä heräsin kolmelta, enkä saanut enää unta. En oikein edes tiedä mikä oli päällimmäinen syy unettomaan yöhön. Ehkä viime aikojen stressi vaan kasautui ja purkautui nyt. Työkiireet, häävalmistelut ja se, että ajattelin illalla pahoittaneeni Laurin mielen kiertyivät yhdeksi solmuksi joka ei antanut minun nukkua. Pyörin ympäri ja sitten makasin liikkumatta, otin peiton pois ja vedin sen paremmin korville, otin kiinni Laurista ja menin taas kauemmaksi, eikä mikään auttanut.

Viideltä katsoin kelloa. Tietoisuus siitä että olin valvonut jo kaksi tuntia aiheutti suuren harmistuksen. Ehkä se osaltaan vielä vaikeutti unen saamista uudelleen. Sitten tuli ihan fyysisesti paha olo, masu oli kipeä ja heikotti. Join vettä, kävelin, pyörin taas.

Mikään ei ole pahempaa kuin uneton yö. Maatessaan pimeässä ja kuunnellessaan toisen hengitystä ehtii ajatella kaikenlaista. Pimeässä ajatukset paisuvat ja muuttuvat kohtuuttomiksi. Kuudelta olin jo päättänyt että olen terapian tarpeessa.

Seitsemältä nousin ylös enkä kokenut enää tarvitsevani terapiaa, mutta heikko olo ei jättänyt minua rauhaan. Töissä olen kulkenut kuin zombie, ja illan kokous venyy yhdeksään saakka, kuten huominenkin kokous. Illan kokouksessa joudun vielä puhumaankin, toivottavasti saan suustani ulos edes yhden järkevän lauseen.

Ensi yönä on saatava nukuttua, muuten en jaksa.

Kolme viikkoa häihin

Viikko on mennyt kovassa tohinassa ja kiireessä. Töissä on nyt sellainen vaihe, että tuskin olen ehtinyt muuta ajatellakaan. Joskus herään yöllä ja huomaan pohtivani silloinkin työasioita. Samalla kun työasiat tahtovat viedä kaiken aikani ja ajatukseni, häät lähestyvät vääjäämättä. Enää kolme viikkoa! Kaiken tohinan keskellä olemme tehneet huonejärjestyksiä, istumajärjestyksiä, nimilappuja pöytiin sekä listoja kaikesta mitä vielä pitää muistaa. Jumppa ja illallinen japanilaisessa ravintolassa Annan kanssa torstaina oli tärkeä henkireikä kiireen keskellä.

Eilen kävimme kääntymässä Tallinnassa, vain sen verran että saimme hankittua juotavat häihin. Nyt olohuoneemme nurkassa nököttää pino juomia odottamassa juhlia. Pinon päällä valmiit nimilaput odottavat asettumistaan pöytiin. Vasta kun katson tuota pinoa, alan ymmärtää jossain vatsan pohjassa, että häät todella ovat tulossa, ja pian ovatkin.

Itse asiassa Emman ja Pertun häät elokuussa aloittivat suuren hääsuman. Nyt meidän häämme, joulukuussa Oton ja Tuan häät ja tammikuussa Tatun ja Katin häät. Uskon, että jokasyksyinen tuttuni, syysmasennus, ei ehdi tänä syksynä vieraisille lainkaan. Useista häistä on paitsi huvia, myös hyötyä. Perjantaina vaihdoimme Katin kanssa hyviä vinkkejä häiden järjestelyistä, ja sukunimikysymyksenkin pohtiminen on hauskempaa yhdessä kuin yksin.

Häiden lähestyminen aiheuttaa kuitenkin niin suuren jännityksen, että Lauri jo totesi että on varmaan parasta, jos häiden aamuna kaasollani Veeralla ei ole enää mitään muita töitä kuin minun rauhoitteluani. Laurin mielestä olisi parasta, jos meidät lukittaisiin johonkin huoneeseen samppanjapullon ja meikkiemme kanssa, ja päästettäisiin ulos vasta kun kaikki on valmista. Alan itsekin uskoa että näin olisi parasta.

Kirjahaaste

Mirka ja Veera haastoivat minut kirjoittamaan kirjoista, ja sehän tietysti kirjafriikille sopii.

1. Kirja, joka muutti elämäni
Väinö Linnan Täällä pohjantähden alla sai minut liittymään sosialidemokraattiseen puolueeseen, joten se on todella muuttanut elämäni. Se on määritellyt ystäväpiirini, opiskelupaikkani ja työpaikkani. Ilman sitä en olisi tavannut Lauriakaan. Kiitos Väinö Linna!

2. Kirja, jonka olen lukenut useammin kuin kerran
Joka ikisen Harry Potterin olen lukenut kahteen kertaan. Ne ovat erinomaista pakoa todellisuudesta. Myös Taru sormusten herrasta sekä Sinuhe egyptiläinen on tullut luettua pariin kertaan, ehkäpä samoilla kriteereillä kuin Potteritkin. Joskus on paettava.

3. Kirja mukaan autoille saarelle
Jokin edellisistä, jotta sitä jaksaisi lukea monta kertaa. Tai sitten jokin "Kuinka rakennan lautan ja poistun autiolta saarelta"-kirja.

4. Kirja, joka teki minusta hupakon
Joanne Harrisin Pieni suklaapuoti tekee jokaisella lukukerralla minusta suklaahupakon, sitä ei voi lukea syömättä samalla suklaata paljon ja kaikissa mahdollisissa muodoissa.

5. Kirja, joka sai minut kyyneliin
Vigdis Grimsdottirin Z Rakkaustarina. Se kertoo kahdesta toisiaan rakastavasta naisesta. Koko kirjan ajan toinen on kadoksissa, ja alusta asti lukijalla on jonkin asteinen tietoisuus siitä, että hän on kuollut. Toinen muistelee yhteisiä hetkiä ja lukee kadonneelta saamiaan runoja. Itkin monta kertaa lukiessani kirjaa.

6. Kirja, jonka toivoisin tulevan kirjoitetuksi
Se kirja jonka itse tulen kirjoittamaan. Olen pienestä asti kirjoitellut pöytälaatikkoon kaikenlaista. Nyt olemme suunnitelleet Veeran kanssa omaa keittokirjaa, joten ainakin sen toivoisin tulevan kirjoitetuksi.

7. Kirja, jonka toivoisin jääneen kirjoittamatta
Huonotkin kirjat sietävät tulla kirjoitetuiksi.

8. Kirja, jota luen parhaillaan
Gabriel Garcia Marquezin Rakkautta koleran aikaan.

9. Kirja, jonka olen aikonut lukea
Lauri toi monta laatikollista kirjoja mukanaan muuttaessaan luokseni. Ne kaikki olen aikonut lukea, mutta vaikka ne ovat olleet kotonani kirjahyllyssä 11 kuukautta, en ole ehtinyt urakassani kunnolla edes alkuun.

10. Haastan 5 bloggaajaa
Juha Mikkonen, Rauna, Anssi, Otto ja Tua

Turpiin vaan ja onnea

Vaikka lehdet ovatkin kummastelleet Olli Saarelan lausuntoja jo päiväkausia, on minunkin pakko laittaa lusikkani tähän soppaan. Siis onhan meillä kaikilla joskus kurjaa työpaikalla, mutta en minä silti haluaisi että poikaystäväni uhkaisi tulla lyömään työkavereitani. Maalaisjärjellä ajatellen sellainen toiminta ei parantaisi välejä työkavereihin, päinvastoin. Sitä paitsi, en ymmärrä miten aikuinen ihminen voi käyttää tuollaista kieltä, edes kotioloissa, mediasta nyt puhumattakaan. Toivoa sopii, ettei rouva Saarela satu joutumaan kotonaan tämän uros-uhittelun kohteeksi.

Kaikesta kummastelusta huolimatta ehkä eniten hämmästyttää pääministerin kommentti. Hänen mielestään toiminta kulttuuripiireissä on tällaista, ja siksi Olli Saarelaa ei kai kovasti voi moittia. Minä kulttuuridemarina ja suurena kulttuurin ystävänä pahoitin mieleni tällaisesta lausunnosta. En toki ole ennenkään pääministeriä kulttuurin ylimpänä ystävänä pitänyt, mutta nyt meni se vähäinenkin usko joka minulla tähän asti on häneen ollut.

Minkälainen kohu olisi mahtanut syntyä, jos rouva Heinäluoma olisi todennut budjettiriihen jälkeen Tanja Saarelasta, että olisi tehnyt mieli vetää sitä ämmää lättyyn oikein kunnolla, ja luetellut päälle vielä pari laatusanaa kuvailemaan kyseistä ämmää? Rohkenen epäillä olisiko ministeri Saarela suhtautunut asiaan yhtä tyynesti kuin Eero Heinäluoma nyt suhtautuu.

Terve mutta tyylitön

Podettuani flunssaa koko viikon päätin kuitenkin lähteä lauantaina ystävien luo saunomaan, sillä ajattelin että ei tämä nyt lepäämälläkään tunnu ohi menevän. Matkasimme siis Laurin kanssa Klaukkalaan, ja saunottuamme, syötyämme ja nautiskeltuamme pari lasia viiniä totesin, että ensimmäistä kertaa viikkoon kurkkuni ei ole enää kipeä. Vanha sanonta saunasta, viinasta ja tervasta on siis viisautta.

Ennen Klaukkalaan menoa kävimme Laurin ja Veeran kanssa Kellokoskella katsastamassa hääjuhlapaikkamme. Ensimmäistä kertaa minulle iski oikea hääpaniikki. Tähän asti olen ajatellut, että onhan niihin häihin nyt vielä aikaa, joten mitäpä tässä stressaamaan. Nyt totesimme kuitenkin ääneen, että aikaa on enää viisi viikkoa. Apua! Tästä päivästä häihin asti minulle ei saa tarjoilla karkkeja tai kakkuja, sillä muuten en mahdu Pian mekkoon, johon edellisen sovituksen yhteydessä mahduin juuri ja juuri.

Vielä perjantaina söimme kuitenkin Raunan kanssa kakkua Kakkugalleriassa, mutta se tuli tarpeeseen sen jälkeen, kun olin turhaan yrittänyt ryhtyä tyylikkääksi. Ymmärsin, että minun tyylitajullani ei ole mitään tekemistä vaatevalmistajien tyylitajun kanssa. Etsin jotain niinkin yksikertaista kuin tavallista vyötä, joka olisi kauniin värinen, ehkä sininen. Mutta ei. Tänä päivänä vyö on musta, punainen tai valkoinen. Jos se on värikäs, niin sitten siinä on kimalletta, kultaa, lasihelmiä, violettia ja mikkihiiriä - ja kaikki tämä samassa vyössä. Luovuin siis toivosta tällä erää. Kokemuksesta tiedän tässä käyvän niin, että ensin etsin haluamaani vyötä kolme viikkoa, ja sen jälkeen ostan sen mustan.