Uusia tuulia

Kevät tuo aina mukanaan uusia tuulia, ja minullekin se toi uuden työpaikan. Tai tarkemmin sanottuna vanhan työpaikan, palaan nimittäin ensi viikolla eduskuntaan ja ryhdyn avustamaan politiikan konkaria Matti Ahdetta. Matti onkin tuttu jo nykyisestä työpaikastani, sillä hän on paitsi kansanedustaja, myös SDP:n puoluevaltuuston puheenjohtaja.

Vaikka olen täynnä intoa uuden työpaikan johdosta, tulee nykyistä työtäni kova ikävä. Viimeinen viikko täällä tuleekin olemaan täynnä haikeutta. Tämä työ on opettanut minulle paljon. Olen vuoden aikana oppinut enemmän kuin koko tätä työpaikkaa edeltävän työurani aikana yhteensä. Välillä on ollut raskasta, mutta raskaatkin hetket ovat olleet ehdottoman palkitsevia. Suuri kiitos kuuluu ihanille työkavereille.

Eduskuntaan palaaminenkin tuntuu kuitenkin siltä kuin olisi menossa kotiin. Kun kävin viime viikolla eduskunnassa, piti vuoden kuulumiset heti päivittää virastomestarien sekä oppaiden kanssa. Myös useimmat avustajat ja edustajat ovat tuttuja suuresta vaihtuvuudesta huolimatta.

Kuulumisestani pätkätyösukupolveen kertoo jotain se, että neljän vuoden mittainen työsuhde on mielestäni kuin pieni ikuisuus. Se tarkoittaa turvattua elämää, säästöjä ja kolmea kesälomaa! Viime kesänähän en vielä ollut pätkätyössäni ansainnut lomaa, kuten en tulevanakaan kesänä.

Tarkkanäköinen lihakauppias

Lähikauppamme lihakauppias on onnistunut yllättämään minut kerran toisensa jälkeen tarkkanäköisyydellään. Kun erosin edellisestä poikaystävästäni, lihakauppias oli ensimmäinen joka sanoi että miehiä tulee ja menee, älä siis murehdi. Kun rupesin seurustelemaan Laurin kanssa, lihakauppias oli ensimmäinen joka huomasi uuden miehen astuneen elämääni. Vakuutin itselleni, että lihakauppias ei ole selvännäkijä, vaan tällaiset asiat pystyy päättelemään siitä, paljonko lihaa ostan.

Eilen lihakauppias kuitenkin onnistui yllättämään jälleen. Hän sanoi, että älä ole murheellinen, seuraavissa vaaleissa sitten toisella tavalla. Tällä kertaa en tyytynyt vain hymyilemään ja nyökkäilemään, vaan jouduin oikein pysähtymään ja kysymään näkyykö demariuteni päällepäin. Selitys tietysti on se, että olin kunnallisvaaleissa ehdokkaana ja jaoin mainoksiani myös lihakauppiaalleni. Tarkkanäköistä joka tapauksessa.

Vaalien jälkeen olo on uupunut ja tyhjä. Se ei liity pelkästään harmittavaan tulokseen, vaan sama olotila hiipii minuun jokaisten vaalien jälkeen. Kun on kuukausia laittanut kaiken tarmonsa ja energiansa yhteen tiettyyn asiaan, ei oikein tiedä miten pitäisi olla ja mitä tehdä kun se asia ei enää kuulu päiväjärjestykseen.

Onneksi Lauri vie minut tänään ulos, ja Veera vie huomenna. Kyllä tämä tästä.

Pankissa

Jos on olemassa jokin kuoleman jälkeinen rangaistus syntisille, sen täytyy olla ikuinen asiointi pankissa. Vakuutuin tästä kun kävin tänään ruokatunnilla hakemassa lahjashekkejä. Odotin vuoroani yli puoli tuntia. Ihmettelin mitä ihmiset pankissa oikein toimittivat, sillä kaikkien asiat tuntuivat kestävän todella kauan. Niinpä ryhdyin aikani kuluksi kuuntelemaan salaa, mitä ihmiset pankin kaikilla kahdella kassalla oikein tekivät.

Ensimmäinen salakuunteluni kohde oli vanha mummo, kuten lähes kaikki pankissa olevat muutenkin. Hän kyseli erilaisista pankki- ja luottokorteista sekä niiden ehdoista. Kuunneltuaan noin viidet erilaiset ehdot hän sanoi: voisitko vielä kertoa alusta ne kun mie en ennee muista sitä ensimmäistä. Tässä vaiheessa huokaisin ensimmäisen kerran. Toinen huokaus pääsi siinä vaiheessa kun mummo, kuunneltuaan koko rimpsun uudelleen, tokaisi: en mie taia sittenkään siihen korttiaikaan siirtyä.

Toinen kuuntelun kohde oli vanha vaari. Hän oli jonottanut vuoroaan yli puoli tuntia. Päästyään viimein kassalle hän sanoi aikovansa nostaa rahaa. Seuraavaksi ryhdyttiinkin sitten etsimään papereita. Olikos ne nyt pirulaiset kassissa, vai laitoinkohan minä ne sittenkin taskuihin. On se kyllä tuon muistin kanssa sellaista, ei tahdo mitään enää löytyä. No, menee sitä vanhana muisti itse kultakin, ei siinä mitään, mutta tälläkin ukolla olisi ollut jonottaessaan puoli tuntia hyvää aikaa etsiä ne paperit valmiiksi.

Viimein jäljellä oli vain yksi numero ennen minua, ja molemmat kassat tyhjinä! Nousin jo toiveikkaana seisomaan, kun huomasin, että jono ei kulje. Kassaneidit keskustelivat keskenään. Hiivin lähemmäs kuullakseni mikä keskustelunaihe voi olla tärkeämpi kuin asiakkaiden palveleminen. Ja silloin kuulin sen. He keskustelivat siitä, minne he lähtisivät nyt lounaalle! Silloin tein jotain sellaista, mitä en kilttinä ja kuuliaisena tyttönä yleensä tee. Marssin kassalle ja ilmoitin, että minä pääsisin seuraavaksi kassalle, jos kassat toimisivat, ja minä aion nyt saada nämä lahjashekit ennen lounastaukoa.

Sain shekkini ja päätin, että vielä vanhanakin minä asioin verkkopankissa. Toisaalta, verkkopankille ei voi kertoa pätkivästä muistista, kolottavista luista, ylioppilaaksi päässeestä siskonpojasta tai muista elämän tärkeistä asioista. Ehkäpä pankkipalveluilla sittenkin on paikkansa tässä yhteiskunnassa.

Jo 80 viestiä

Tämä on kahdeksaskymmenes postaukseni tänne, joten lyhytaikaisesta kokeilusta tulikin pysyvä tapa. Toisinaan yhä mietin, miksi minä pidän tätä blogia. Onko minulla todellakin jotain sellaista sanottavaa, joka on sanottava julkisesti? Enhän minä edes yritä kirjoittaa yhteiskunnallisesti tärkeistä asioista. Lähinnä kirjoitan vain itsestäni, kuulumisestani ja pienistä arkipäiväisistä ajatuksista.

Monet tuttavat ja sukulaiset ovat kyllä sanoneet seuraavansa kuulumisiamme täältä, kun ei muuten ehditä nähdä kovin usein. Olisiko ihan tavallinen sähköposti sukulaisille ja tutuille kuitenkin parempi tapa päivittää kuulumisia? Onko yhteydenpito ystäviin todellakin nykyään netin varassa?

Toisaalta aina joskus joku sanoo, että olipa kiva kun löysin netistä tällaisen reseptin. Aina joskus joku sanoo, että blogikirjoituksestani tuli hyvälle mielelle. Ja jos saan kaksikin ihmistä hyvälle mielelle, on blogin pitäminen kannattanut.

Tämän päivän hyvän mielen uutinen on se, että pajuissa on jo kissat. Sama metsä joka kaksi viikkoa sitten oli täynnä lunta ja jäätä oli nyt paikoin lämpimän vihreä. Saman lenkkipolun käyttäminen viikoittain antaa näin keväällä hyvän kuvan siitä, miten nopeasti kevät etenee. Nyt jo jouduin muuttamaan lenkkireittiäni sen verran, että jäälle en enää uskaltautunut. Jatkossa on seurattava kevään etenemistä rannalta käsin.

Uintikisoissa

Olen tunnettu siitä, että en ikinä katso urheilua. Urheiluruudun alkaessa suljen päättäväisesti television ja sanomalehden urheilusivut heitän suoraan paperinkeräykseen. Lauantaina katsoin kuitenkin urheilua. Enkä edes televisiosta vaan paikan päällä urheilukisoissa! Toki tähän oli olemassa syy. Laurin veli osallistui uinnin sm-kisoihin, jotka pidettiin Espoonlahden uimahallissa eli kävelymatkan päässä meiltä kotoa. Tietysti silloin on mentävä altaan reunalle kannustamaan.

Katsomossa oli hämmentävää. Kuumaa, kosteaa ja kamala meteli. Ihmettelin miksi kannustushuudot ovat katkonaisia, lyhyitä ja kimeitä. Lopulta tämäkin asia selvisi. Uimareiden korvat käyvät veden yläpuolella vain hetkisen, ja kannustushuudon on mahduttava siihen hetkeen.

Kisoihin liittyi monta muutakin hämmentävää asiaa ja Lauri ja Laurin uimavalmentajaveli (joka siis on eri veli kuin se joka nyt kilpaili) saivat vastailla hassuihin kysymyksiini. Miksi noilla miehillä on kokouimapuvut? Miksi selkäuimarit kääntyvätkin vatsalleen juuri ennen kuin kääntyvät altaan päässä? Jos altaassa on vain yksi uimari kerrallaan, onko hän alusta saakka selvä voittaja? Hänenhän on pakko tulla ensimmäisenä maaliin, kun muita uimareita ei altaassa samaan aikaan ole. Miten niin alku oli liian nopea? Alkuhan oli ihan hyvä, loppu vain oli liian hidas.

Tämänkään jälkeen en ryhdy katsomaan urheiluruutua. Tämänkään jälkeen en edes tiedä, kuka sm-kisat voitti. Jari se ei vielä tällä kertaa ollut. Ehkä ensi kerralla.