Kuninkaita ja kansalaisia

Perjantaina paikkasin suuren aukon sivistyksessäni, kun olimme Laurin
kanssa risteilyllä ja vietimme päivän Tukholmassa. Olen nimittäin ihan
pian 30, enkä ole käynyt Tukholman vanhassa kaupungissa. Tai olen,
mutta olin silloin niin pieni, etten muista siitä mitään. Silloin
vierailimme kuulemma kuninkaan linnassa. Pikkusiskoni oli aivan pieni
ja aivan uupunut. Äkkiä hän oli piristynyt, osoittanut vartijaa jolla
oli hieno univormu ja huutanut, että siinä se kuningas nyt on! Muilla
Tukholman matkoillani olen aina kiirehtinyt suoraan satamasta
kokoukseen tai toiseen kaupunginosaan, joten alkoi olla jo aikakin
mennä Tukholmaan turistina.

Tälläkin reissulla kävimme kuninkaan linnassa. Olihan se upea, sisältä
siis. Ulkoa se ei ollut kummoisen näköinen. Ihmettelimme vain, miten
niinkin demokraattisessa maassa kuin Ruotsissa voi yhä olla kuningas.
Katselimme kruununjalokiviä ja luimme esitteestä, että linnassa on 600
huonetta. Eikä tästä tehtävästä pääse nauttimaan, ellei satu syntymään
oikeaan perheeseen. Onneksi meillä ei ole kuningasta!

Tukholman vanha kaupunki oli upea. Tunnelma kapeine katuineen ja
pienine putiikkeineen oli aivan kuin jostain Keski-Euroopan
kaupungista. Siellä olisi voinut vaeltaa useammankin tunnin. Jatkoimme
kuitenkin matkaamme Djurgårdenille, sillä halusimme nähdä Vaasa-laivan
museon, joka myös oli upea. Sitä suosittelen, toisin kuin Aquariaa
siinä vieressä. Sellainen kannattaa katsastaa Suomessa.

Laivan "Fun Clubissa" ajattelimme, että jos ulkomaiset vieraat
haluavat nähdä eksotiikkaa, heidät pitäisi viedä Ruotsin laivalle.
Siinä baarissa suomalaiset juhlivat, vauvasta vaariin. Se on varmasti
ainoa paikka, missä kaikki suomalaiset iästä riippumatta kokevat
olevansa yhtä suurta juhlakansaa. Kaikki tuntuivat viihtyvän, vaikka
ohjelmisto oli sen tasoinen, että mikään baari maissa ei menestyisi
sellaisella konseptilla. Oi elämän ihmeitä!

Krapulainen risusavotta

Perjantaina tyhjäsimme viikon rasitukset Veeran, Juhanin ja Veeran äidin kanssa nauttimalla Juhanin tuomaa skumppaa, mojitoa ja kuubalaisrytmejä sekä minun tuomaani punaviiniä (varmuuden vuoksi 4 pulloa). Ajatuksena oli ottaa muutama lasillinen ja lähteä sitten ajoissa kotiin, sillä lauantai-aamuna aikaisin oli tarkoituksena lähteä Laurin mökille talkoisiin. Hänen veljensäkin olivat tulossa, enkä siis halunnut olla hatarassa kunnossa.

Mutta kuinkas sitten kävikään. Neljän maissa kömmin kotiin aika hyvässä tuiskeessa, ja kun aamulla yhdeksältä heräsimme lähteäksemme mökille, päätin, että en juo alkoholia enää ikinä.

Mökille siis kuitenkin lähdettiin. Olo oli aivan tolkuttoman kamala, mutta tsemppasin urheasti. Ja lopulta kerätessäni risuja metsästä olin oikein tyytyväinen siihen että kaikesta huolimatta lähdimme. Risujen kerääminen on mukavaa puuhaa. Siinä voi tuusailla metsässä tuntikausia muka tehden jotain tärkeää. Samalla näkee koko ajan työnsä tulokset, eikä Nuottamäen metsässä työ lopu heti kesken.

Samalla huomasin itsessäni keski-iän oireita. Metsän tuoksua haistellessani pohdin jo, missä lähettyvillä mahtaa olla parhaat mustikkametsät, ja pohdin jopa mustikkakeiton reseptejä! Tämän lisäksi minulla on kotona kävelysauvat, joten taidan olla jo menetetty tapaus.

Herrasmiehiä,huijareita ja digiboxi

Vietimme ihanan, rauhallisen ja pitkän viikonlopun, pitkästä aikaa
sellaisen, johon ei oltu sovittu mitään menoa. Tartuin Joanne Harrisin
kirjaan Herrasmiehiä ja huijareita, ja luin 527 sivua kahdessa
päivässä. Hyvät kirjat saavat aina aikaan sen. Ajantaju katoaa, eikä
kirjaa voi laskea kädestään. Hyvä kirja vie minut sinne, missä kirjan
tapahtumat elävät. Tunsin käsivarsillani elokuun auringon, varpaideni
alla tunsin kuinka kuiva ruoho pistelee. Tunsin jopa tuoksun, joka
kuivasta maasta kohosi.

Nyt edessäni on kuitenkin ongelma. Loistavan kirjan jälkeen en halua
lukea keskinkertaisuuksia. Luultavasti joudun aloittamaan monta
kirjaa, ennen kuin löydän sen, jonka lopulta ahmin pikaisesti loppuun.
Tavallaan tekisi mieleni tarttua johonkin tuttuun, jo luettuun. Pieni
suklaapuoti hyppii kirjahyllyssäni ja kuiskailee minulle
houkuttelevasti, mutta siihen en uskalla tarttua. Tiedän, että sen
tehtyäni joudun syömään seuraavat kuukaudet kilokaupalla
suklaatuotteita.

Meillä oli toki myös vaihtoehtoinen ajanvietto-tapa. Olimme
nauhoittaneet elokuvia digiboxilla, ja olimme ajatelleet katsella
niitä. Mutta kuinka ollakaan, uusi tekniikka näytti taas mihin se
pystyy. Ykköseltä nauhoittaessa armas boximme ei suvaitse nauhoittaa
tekstejä lainkaan, ja mielestäni vieraskielisten elokuvien
katseleminen ilman tekstitystä olisi ollut tähän mielentilaan liian
vaivalloista. Jätimme siis elokuvan katsomatta. Tällaisina hetkinä
kaipaan vanhaa, pientä, analogista televisiota ja vhs-videonauhuria.
Kuva ei ehkä ollut yhtä hyvä, mutta ainakin se toimi!

Kaiken lukemisen ja digitaalitekniikan kiroamisen (Lauri kyllä yhä
jaksoi ylistää) lisäksi ennätimme myös toteuttaa suunnitelmamme
pyöräretkestä. Takapuoli on yhä kipeä, seuraavaa pitkää retkeä ei pidä
suunnitella ihan seuraavaksi päiväksi. Hvitträsk oli upea, kolmen
arkkitehdin itselleen suunnittelema huvila. Tai itse asiassa kolme
huvilaa. Istuimme puutarhassa syömässä eväitä ja ajattelimme, että
kyllä kelpaisi järjestää juhlia, jos olisi tällainen kämppä. Eikä
siellä ollut yhtään digitaalitekniikkaa, onnellisia olivat ne
arkkitehdit!

Suklaakakkua ja vampyyrikaapuja

Sen lisäksi, että töissä on tämän viikon ajan tuntunut kovasti
kiireiseltä, iski viime viikonloppuna myös pieni henkilökohtainen
stressi. Olimme kylässä ystäviemme luona, ja he ilmoittivat olevansa
myös menossa naimisiin, tosin puoli vuotta myöhemmin kuin me. No,
siitähän me tulevat morsiamet innostuimme, mikä tilaisuus päästä
vertailemaan hääsuunnitelmia! Ajattelin, että voisin antaa hyviä
vinkkejä omista ajatuksistamme, meidän häämme kun ovat kuitenkin jo
paljon pikemmin.

Ennen kuin ehdimme edes aloittaa, ystävämme näytti netistä
valitsemansa hääpuvun kuvaa. Hän tiedusteli, onko minun valitsemani
puku samantyylinen. En tietenkään osannut vastata, minä kun olen
päättänyt vasta, että se voisi olla valkoinen. No, ystävä päätti vähän
avittaa puvun valinnassa. Sitä tarkoitusta varten pitäisi vaan tietää
häiden teema. Teema?!? Minä olin ajatellut, että teema on se, että
mennään naimisiin. Seuraavaksi sain nähdä hääkutsun, joka oli itse
tehty, ja joka sopi heidän teemaansa täydellisesti. Minä olen ehtinyt
ajatella kutsuista sen verran, että ehkä ne pitää lähettää ihan
oikeassa postissa, ei siis sähköpostilla. Ehkä.

Keskustelu eteni loppuun asti samalla tavalla. Montako vierasta? No,
katsotaan...Mitä ruokaa? Jaa, pitää varmaan pohtia...Suklaakakkua. Jotain minä sentään olen ajatellut. Suklaakakkua. Tähän minä tartun kuin viimeiseen oljenkorteen. Suklaakakkua, koska pidän siitä, ja talvihäät, koska suklaakakku ei sula talvella. Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty.

Lopulta ystävämme päätti vähän avittaa. Häät sattuvat kuulemma olevaan halloween-bileiden aikaan, joten ehkäpä siitä saisi teeman? Ainakin se olisi jotain erilaista: kurpitsalyhtyjä, hämähäkinseittejä ja vampyyrikaapuja. Mutta voisiko hääpuku silloin olla valkoinen? Ja taas olemme alkupisteessä. Voiko naimisiinmeno oikeasti olla näin vaikeaa?

Oi ihana Espoo

Lapsena luin satua Oi ihana Panama. Siinä herrat Tiikeri ja Karhu
(jotka muuten olivat aivan selvästi pariskunta, vaikka molemmat
olivatkin miehiä) jättivät kotinsa ja lähtivät etsimään ihanuuksien
Panamaa. Pitkän matkan jälkeen he lopulta saapuivat paratiisiin, jonka
arvelivat olevan Panama. Oikeasti se oli juuri se koti, josta he
olivat lähteneet, he eivät vain pitkään poissa oltuaan enää muistaneet
sitä.

Lauantaina ajattelin Espoosta samoin. Olen syntynyt täällä Espoossa,
muuttanut sitten pois, ja muutama vuosi sitten palannut takaisin.
Aurinkoisen sään innoittamana teimme Laurin kanssa pyöräretken
Suvisaaristoon. Emme pyöräilleet kuin 17 kilometriä, mutta tuntui,
kuin olisimme siirtyneet pyöräilemään aivan muualle, maaseudun
sydämeen. Aurinko paahtoi ihanasti kasvoja ja perhoset lentelivät
ohitsemme. Ohitimme metsäisiä kallioita sekä useampia uimarantoja.
Poljimme puista siltaa pitkin ja katselimme, kuinka vanha mies oli
ongella sillalla, ja pieni lapsi ihasteli merta, joka välkehti sillan
alla. Vastarannalla istui pariskunta piknikillä.

Paluumatkalla tuntui, kuin siirtymä olisi tapahtunut myös ajassa.
Pistäydyimme kyläkauppaan, jonka olisi voinut luulla sijaitsevan
50-luvulla. Melkein hämmästyin, kun pakastealtaasta löytyikin ihan
nykyaikaisia jäätelöitä.

Istuessamme piknikillä aurinkoisella kalliolla metsän siimeksessä ja
hörppiessämme mustikkakeittoa katselimme Espoon karttaa. Päätimme,
että näitä pyöräretkiä täytyy jatkaa. Seuraavalla kerralla menemme
Hvitträskin museoon, ja poljemme Vitträsk-järven ympäri. Matkaa kertyy
37 kilometriä, mutta uskomme selviävämme siitä. Ja pakkohan se onkin,
sillä kesällä meinaamme selvitä vuorikiipeilystä Japanissa.
Vuorikiipeilysuunnitelman vahvistuttua Japanissa asuva ystävämme
katseli meitä arvioiden, ja kehotti sitten lenkkeilemään. Näiden
pyörälenkkien jälkeen me valloitamme minkä tahansa vuoren, Fuji here
we come!

Siivoaako puolisosi kunnolla?

Vappuna viikonlopun siivousvuoro osui minun kohdalleni. Koska oli
vappuaatto, ajattelin lintsata pölyjen pyyhkimisestä hieman. Pyyhin
vain näkyvät pinnat (esimerkiksi pöydät) ja jätin pyyhkimättä
sellaiset paikat joita ei huomaa, ellei tarkkaan katso (esimerkiksi
hyllyjen päälliset, kirjahyllyn, avainkaapin päällisen jne.).

Siivottuani raportoin heti Laurille, että olinpa reipas kun siivosin
vuorollani, vaikka onkin vappuaatto. Lauri kysyi, löysinkö yllätykset.
Siis mitkä? No, ihana kultani oli piilottanut asuntoon neljä
suklaapatukkaa, jotka olisin iloiseksi yllätykseksi ja siivouspäivän
piristykseksi löytänyt, jos olisin pyyhkinyt pölyt kunnolla. Kylläpä
nolotti!

Ja kun lopulta löysin suklaapatukat, nolotti vielä enemmän. Ne olivat
näet hyvin helpoissa paikoissa; suhteellisen matalan hyllyn päällä,
avainkaapin päällä pölykerroksen seassa sekä kirjahyllyssä
matkakirjojen kohdalla. Juuri sellaisissa paikoissa joista laiskinkin
siivoaja pyyhkii pölyt. Suklaata mussuttaessani ajattelin, että enpä
oikeastaan ollut näitäkään patukoita ansainnut. Tosin arvausleikki,
jonka avulla sitten lopulta patukoita etsin, oli hauska. Löysin
jokaisen patukan seuraavan lauseen avulla: Avain heinäkuuhun löytyy
prinsessan alta.

Vaikka minusta löytyikin laiskamato, oli vappuviikonloppu muuten
oikein onnistunut. Perjantaina Laurin kaverit olivat loistotyyppejä,
ruoka onnistui hyvin (muidenkin mielestä kuin minun) ja meininki oli
muutenkin kiva ja rento. Lauantaina ooppera oli ihana ja paikat hyvät,
ja sunnuntaina Veeran bileet olivat menestys. Olipa kivaa nähdä koko
porukka koolla taas! Maanantai oli myös ihana; makoilimme parvekkeella
ottamassa aurinkoa ja katsoimme elokuvan Tiikeriveljet, joka oli
ihastuttava, söimme pitsaa ja munkkeja emmekä ottaneet stressiä
mistään. Ehkä paras vappu ikinä!