Surua ja ihmetystä

Kauhajoen järkyttävät tapahtumat ovat herättäneet surua ja ihmetystä. Suomessa on pienaseita väkilukuun nähden todella paljon, eikä edes Jokelan murheellisten tapahtumien jälkeen nähty tarpeelliseksi ryhtyä aselain tiukentamiseen. Pienase ei ole kenellekään tarpeellinen, ja pienellä aseella tehdään suurta tuhoa. Miksi hallitus ei siis ryhtynyt toimeen, vaan jäi odottamaan uutta onnettomuutta? Miksi pienaseita ei voitaisi kieltää yksityishenkilöiltä kokonaan?

Jos minä olisin sisäministeri enkä olisi katsonut tarpeelliseksi tehdä Jokelan jälkeen mitään, eroaisin tehtävästäni välittömästi. Mielestäni tämä on selkeä ministerin tehtävien laiminlyönti. Ehkäpä ministerin mielestä ei todellakaan ollut syytä ryhtyä toimiin, eihän hän yhä vieläkään pidä pienaseiden kieltoa yksityishenkilöiltä tarpeellisena. Pääministeri sen sijaan on väläytellyt tätäkin mahdollisuutta. Toivonkin, että pääministeri nyt edes tämän kerran ryhtyisi toimenpiteisiin, eikä jättäisi asiaa vain puheiden tasolle ja esittelevän ministerin vastuulle.

Toinen näiden tapahtumien mieleen nostattama asia on yhteiskunnan kilpailuhenkisyys. Nuoret (ja aikuisetkin) kokevat suurta epävarmuutta. Työelämä on muuttunut työpätkiksi, työntekijät ovat kuin jatkuvalla koeajalla ja omaa osaamista ja paremmuutta on jatkuvasti todisteltava. Paineet kasvavat. Samaan aikaan kouluterveydenhuolto ja lasten ja nuorten mielenterveyspalvelut jätetään lapsipuolen asemaan. Onko hyvinvointiyhteiskuntamme todella niin kova, että kaikki eivät pysy mukana?

Niiskuneiti rannalla

Tiistaina vietin ihanan illan kavereiden kanssa kaupungilla. Käytiin syömässä ja sen jälkeen vaan kierreltiin kaupungilla ilman päämäärää. Tällaisia päiviä pitäisi olla useamminkin! Kaupungilla kierrellessä sorruin myös heräteostokseen, vaikka minä sorrun sellaiseen hyvin harvoin. Minun oli vaan kertakaikkiaan pakko saada muki, jonka kyljessä Niiskuneiti on rannalla bikinit päällä aurinkovarjon kanssa. Kotiin päästyäni ihastelin ostosta innoissani: tällaista minä olen aina tarvinnut! Tarvinnut mihin? Siihen, että voin juoda kahvia mukista jonka kyljessä on Niiskuneiti rannalla. Tietysti.

Ilmastonmuutosta torjumassa

Luin jostain lehdestä helppoja keinoja, joilla yksittäinen ihminen voisi omilla valinnoillaan taistella ilmastonmuutosta vastaan. Ensimmäinen vinkki oli, että jätä oma auto kotiin yhtenä päivänä viikossa ja kulje julkisilla. No, minullahan ei autoa ole ja keittiöremonttikin hoitui bussilla, joten tätä mahdollisuutta ei minulla ole käytössäni.

Toinen vinkki oli lentomatkustamisen lopettaminen. En lennä paljon, mutta koska vihaan Suomen syksyä ja talvea enkä tahdo selvitä pimeydestä ja kylmyydestä haluaisin tehdä matkan tai kaksi vuodessa lentäen. Lentäen siksi, että lomat eivät tahdo riittää siihen että täältä perukoilta pääsisi junalla lämpöön. Tiedän tämän olevan ehdottoman itsekästä, mutta aion silti jatkaa näin. Ainakin toistaiseksi.

Tässä ajattelun vaiheessa jo tiesin lentämisen aiheuttavan sen verran huonoa omaatuntoa, että jotakin on keksittävä ekologisen jalanjälkeni pienentämiseksi. Niinpä tartuin mielissäni kolmanteen vinkkiin. Pidä yksi päivä viikossa kasvisruokapäivänä. Päätin mennä pidemmälle ja syödä kasvisruokaa arkipäivisin. Viikonloppuna syön lihaa, koska haluan syödä samaa ruokaa Laurin kanssa enkä toisaalta halua pakottaa muita tekemään samoja valintoja kanssani. Viikonloppujen liharuoat myös helpottavat kasvisruokailua viikolla, ei tarvitse ihan niin tarkkaan pohtia mistä kasviksista saa mitäkin ravintoaineita.

Olen nyt jatkanut tätä elokuun alusta saakka. Välillä olen viikollakin lipsahtanut makaronilaatikkoon tai jauhelihakastikkeeseen, mutta usein niin ei tapahdu. Olen myös löytänyt uuden hurmion: kasvispihvit. Kuinka ihmeellisen hyviä pihvejä voi kasviksista ja juureksista syntyä! Suosittelen kaikille, jos ei ilmastonmuutoksen niin mahtavan makuelämyksen vuoksi.

Taulut paikallaan

Viikonloppuna olen sairastanut ikävää flunssaa, mutta sairastamisen, valkosipulin ja kuuman mehun ohessa ennätin viimeinkin pohtia taulujen paikkoja makuuhuoneessa. Nyt ne ovat paikallaan. Taiteilijalle lupasin kuvan siitä, miten kehystimme ja mihin sijoitimme hänen taulunsa. Tässäpä siis.

Naisen sopiva ikä

Aamulla bussipysäkillä kuulin, että pysäkkituttuni kaveri oli saanut uuden työpaikan, vaikka hän oli jo lähes kuusissakymmenissä oleva nainen. Tästä oltiin tietysti porukalla hyvin tyytyväisiä, sillä kaikkihan tietävät, että yleensä työnantajat eivät palkkaa naista enää 45 vuotiaana, silloin nainen on jo aivan liian vanha.

Jäin pohtimaan asiaa ja bussimatkan aikana ennätin jo kehitellä pienehkön paniikin. Minä täytän ensi viikolla 32, ja olen pätkätöissä. Pitäisikö tilanteesta huolestua? Jos en ihan pian keksi vakituista työpaikkaa, voin kohta jäädä tyhjän päälle liian korkean ikäni vuoksi.

Työkaveri onneksi lohdutti ja sanoi, että 45 vuotiaana olen sen ikäinen, että mahdollisen työnantajan ei tarvitse olla palkkaamatta minua siksi, että saattaisin tehdä lapsia ja olla siten riski työnantajalle. Ehkä on niin, että nainen ei koskaan ole sopivan ikäinen palkattavaksi.