Pienin askelin

Olen tottunut liikkumaan paljon, joten viime viikko sohvalla on saanut minut huonotuuliseksi ja surulliseksi, jotenkin levottomaksi. Eilen päätin, että nyt on pakko päästä liikkumaan. Aloitin pienillä askelilla, tein aivan rauhallisen ja lyhyen kävelylenkin. Pystyin kävelemään rauhallisessa tahdissa viisitoista minuuttia, sitten selkä alkoi jo huutaa. Olin kuitenkin tyytyväinen, kuin olisin valloittanut saavuttamattoman vuoren, kun pystyin kävelemään rannalle ja takaisin. Tänään aion kokeilla onneani ja mennä itämaiseen tanssiin, viime viikolla sen väliin jääminen oli ehkä suurin takaisku.

Eilistä päivää piristi kävelylenkin lisäksi kaksi puhelinsoittoa. Ensin soitti pikkusisko, joka oli saanut lopputyön valmiiksi ja saanut asunnon. Tulin todella iloiseksi, sisko kuulosti oikein onnelliselta. Lähes heti sen puhelun jälkeen soitti vanha ystävä, josta en ole kuullut mitään vuoteen. Puhuimme pitkään ja nauroimme paljon, aivan niin kuin me aina olemme tehneet. Tuntui aivan kummalliselta että en ollut tullut soittaneeksi hänelle, sillä puhelimessa puhuessamme tajusin että olin kaivannut häntä. Vuoden aikana on molemmille tapahtunut paljon, joten asioita oli paljon päivitettävänä. Minä olen mennyt naimisiin ja vaihtanut työpaikkaa, ja paljon oli ehtinyt tapahtua ystävällenikin. Sovimme, että pian nähdään.

Illalla katsoimme Laurin kanssa televisiosta nauhoittamamme elokuvan Pelon maantiede. Olin lukenut tämän Anja Kaurasen kirjan yli kymmenen vuotta sitten, ja silloin kirja vaikutti minuun syvästi. Ajattelin, että naisena minäkin kuljen kotiini pidempää reittiä kuin ehkä miehenä kulkisin, sillä yksin pimeässä ei metsän läpi kannata oikaista. Miehet eivät välttämättä tiedä, millaisena yhteiskunta ja ympäristö näyttäytyy toiselle sukupuolelle. Pimeiden puistojen pelkääminen ja lasikattoon törmääminen ovat asioita, joita ei ole helppo huomata jos niitä ei joudu kokemaan.

Viikonloppu sohvalla

Selvittiinhän siitä viikosta, vaikka ajatukset pyörivät koko ajan vain särkevän selän ympärillä. Viikonlopuksi suunnitellut menot piti kuitenkin perua, mikä on vähän harmi, sillä Tapiolassa olisi ollut Espoo Ciné- festivaali. Tämä on ensimmäinen kerta moneen vuoteen, kun jätän tämän Espoossa pidettävän merkittävän elokuvatapahtuman väliin. Suosittelen kuitenkin kaikille, jotka kynnelle kykenevät!

Päätimme korvata Espoo Cinén kotona tapahtuvalla elokuvien katsomisella. Ensimmäisillä treffeillämme noin kaksi vuotta sitten katsoimme Taru sormusten herrasta- trilogian ensimmäisen osan. Päätimme katsoa loput myöhemmin, mutta emme koskaan tulleet katsoneeksi. Nyt päätimme, että tämän viikonlopun aikana katsomme koko trilogian, myös sen ensimmäisen osan sillä sen katsomisesta alkaa olla jo aikaa. Tämän parempaa ajanvietettä ei selkäkivusta kärsivälle voi keksiä.

Keljuttaa

Saimme puutarhalaatikot siirrettyä remontin tieltä, ja sen seurauksena minä makaan nyt kotona sairaslomalla. Teloin selkäni nostaessani painavaa laatikkoa hankalassa asennossa. Lääkärin passitettua minut kotiin kävin kaupassa ja ostin niin paljon itsesääli-herkkuja kun sain selkäni kanssa kannettua. Harvoin mikään asia kenkuttaa niin paljon kuin tämä nyt. Selkää särkee niin paljon, että on vaikea ajatella mitään muuta. Tavalliset arkipäiväiset asiat, kuten sukkien laittaminen jalkaan, on äkkiä ylitsepääsemätön haaste. Kaiken lisäksi huomenna olisi alkanut itämaisen tanssin kurssi, jota olen odottanut keväästä asti.

Kotiin tullessani huomasin, että selkävaivaani ihmetellessämme olimme unohtaneet parvekkeen oven auki. Tapasin siis parvekkeella puuhastelevat remonttimiehet. No, ainakin tiedän että remontti etenee, ja ensi kesänä voimme istuskella remontoidulla parvekkeella, jonka kaiteista maalit eivät valu sateen mukana (toivottavasti).

Mökillä

Vietimme viikonlopun mökillä. Ilma oli vielä lämmin, ja järven vesi lämpimämpää kuin kertaakaan tänä kesänä. Perjantaina Juha haki meidät soutuveneellä bussilta. Mikään ei ole tehokkaampi tapa irtautua arjesta kuin tunnin rauhallinen matka soutuveneen kyydissä auringon kimaltaessa järven pinnasta. Venematkan jälkeen laitoimme heti tulen grillipaikalle ja paistoimme makkarat jotka nautimme luonnon helmassa.

Mökillä ihaninta on se, että sisä- ja ulkotilan välinen raja on lähes olematon. Aamiaisen kattaminen ulos vaatii vain muutaman askelen enemmän kuin sen kattaminen sisälle. Niinpä söimme aamiaisen, lounaan ja päivällisen ulkona tyyntä järveä ihastellen. Ystävämme, joista suurin osa oli kasvissyöjiä, toivat aivan ihania herkkuja. Koskaan en ole syönyt niin hyvää salaattia tai grillannut niin onnistuneita kasvisvartaita kuin lauantaina.

Sunnuntaina kotona tunsin flunssan kolottavan kurkussa ja lihaksissa, olin hyvin väsynyt ja mietin muutenkin elämän tarkoitusta sekä ihmisen erilaisia valintoja elämän tienristeyksissä. Unohdimme jopa siirtää puutarhamme pois tänään alkavan parvekeremontin tieltä. Toivon kovasti, että remontti ei ala, ennen kuin ehdimme töistä kotiin ja saamme laatikot siirrettyä.

Omaa aikaa

Kesä on tehnyt todella hyvää. Nyt olo tuntuu seesteiseltä, sellaiselta, että jaksaa nauttia niistä pienistä ihanista asioista joita elämä on täynnä. Vaikkapa sellaisista kuin kävelylenkki Espoossa töiden jälkeen. Ensin kirpeä nokkosten tuoksu kuljettaessa puropuiston läpi, sen jälkeen hilpeä kukkaistuoksu siirtolapuutarhan kodalla ja sitten suolainen tuulahdus meren ohi mentäessä. Nokkoset uudelleen, ja sitten olenkin jo kotona.

Mikään ei voita sitä riemua, kun parvekkeella istuessani basilikan tuoksuun sekoittuu pikkuhiljaa keittiöstä kantautuva curryn tuoksu kuten eilen, kun Lauri kokkasi kielen mukanaan vievää katkarapucurrya. Rakkaan tekemän herkkuillallisen syöminen yhdessä on tärkeämpää kuin melkein mikään muu. Nautintoa tuo myös se, kun ilta alkaa pimentyä ja voi pitkästä aikaa sytyttää kynttilät ja käpertyä sohvan nurkkaan nauttimaan kupillisen kuumaa kaakaota. Tai kun löytää lehdestä uuden herkullisen ruokaohjeen.

Olen siis viimein päässyt elämässäni sellaiseen vaiheeseen, jossa erilaisia illat vieviä luottamustoimia ei ole liikaa. Omasta ajasta nauttiminen vaatii lisäksi sitä, että on tottunut viettämään omaa aikaa. Se on vaatinut harjoittelua, mutta nyt olen sen oppinut. Kaiken tämän ohella olen myös oppinut jotain, mitä ystäväni ovat yrittäneet vuosien varrella minulle opettaa: olen oppinut sanomaan ei. Näin ollen voin turvata sen, että omaa aikaa tulee olemaan riittävästi myös jatkossa.

Eläimellistä menoa

Pikkusiskolla on synttärit, joten olen hänen luonaan kylässä. Tämä eläimien paljous jaksaa hämmästyttää minua joka kerta. Nooralla on chihuahua, collie, kolme rottaa, neljä gerbiiliä, kaksi marsua, kaksi venäjän kääpiöhamsteria, jättiläisagakonna (se näyttää isolta sammakolta), korallissormisammakko (se on sammakko), kuningaskäärme, jättiläistuhatjalkainen, kolme tarantulaa (ne ovat kammottavan näköisiä isoja ja karvaisia lintuhämähäkkejä) sekä akaattikotilo (eli iso etana).

Kyläilen siis ilmaisessa eläintarhassa, jossa jokaisesta eläimestä saa halutessaan kuulla pitkänkin luennon, ja kaikkea saa pitää sylissä ja silittää, jos haluaa. Minä olen eläinrakas, mutta täällä haluan silittää lähinnä vain koiria. Äsken näin kuinka käärme söi itseään leveämmän hiiren. Huisia. Pikkuhiljaa hiiri vain katosi parempiin suihin, pää edellä. Minä järkytyin vähän jo pelkästään siitä, kun hiiri kaivettiin esiin pakastimesta, puhumattakaan siitä että käärme sitten nappaa kiinni ja kuristaa kuolleen, pakastuneen hiiren, jota heilutellaan sen silmien edessä.

Kaikesta huolimatta hyvää syntymäpäivää Noora!

Facebook

Olen aina ollut hyvin vanhanaikainen ja vastustanut uusia teknologioita. Ärsyynnyn siitä, että ihmisten pitää hankkia digiboksi ja opetella käyttämään sitä. Aikanaan ärsyynnyin matkapuhelimista enkä hankkinut sellaista ennen kuin työn vuoksi oli aivan pakko. Tietokoneen kanssa teen sen mitä on pakko tehdä, en enempää.

Eilen katsoin dokumentin second life-nimisestä internetissä sijaitsevasta paikasta. Ihmiset menevät sinne, luovat itselleen hahmon joka muistuttaa hieman hahmon luojaa mutta on laihempi ja kauniimpi ja siellä he sitten tapaavat toisiaan ja keskustelevat asioista. Kauhistuin ajatuksesta, että sosiaalinen kanssakäyminen tapahtuu tulevaisuudessa internetissä, eikä kukaan enää tapaa toisiaan kasvotusten.

Sitten ajattelin, että osittain se on sitä jo nyt. Blogi on osaltaan myös sitä, kirjoitetaan nettiin kuulumiset ja kaverit käyvät kirjoittamassa kommentteihin omansa. Blogi-innostuksen alkuvaiheen jälkeen ihmiset ympärilläni ovat ryhtyneet kohkaamaan facebook-nimisestä asiasta. Minäkin olen saanut sähköposteja, joissa minua pyydetään facebook- ystäväksi tai liittymään linked iniin. Aiemmin en ole vastannut viesteihin mitään, sillä en ole oikeastaan ymmärtänyt mistä on kysymys. Eilen kuitenkin ajattelin, että uudenlaista syrjäytymistä on osaltaan myös se, että ei ole mukana tietoverkossa elävissä kaveriporukoissa ja kommunikaatiossa.

Nyt olen mukana facebookissa. Veera auttoi minua kirjautumaan ja Lauri lisäsi kuvani. Älkää kuitenkaan vielä odottako että hankin kompassin tai kumiankan (tai mitä nyt sitten pitääkin hankkia ollakseen in), kaikki aikanaan.

Töissä taas

Eilen palasin taas työpaikalle pitkän loman jälkeen. Tein kyllä töitä viime viikollakin, mutta etänä. Töiden tekeminen työpaikalla on todella paljon eri asia kuin töiden tekeminen kotona yöpaita päällä. Ensimmäinen järkytys oli se, että työhuoneeni tuntui aamulla kovin pimeältä ja kylmältä. Ilmastointi on täällä aivan liian tehokas, ja niinpä kävin sähköposteja läpi vilttiin kääriytyneenä. Pimeys taas johtuu siitä, että huoneestani ei ole ikkunaa ulos. Laitoin siis kaikki valot päälle, vaikka kesällä olen tottunut pärjäämään ilman valoja.

Parin tunnin työskentelyn jälkeen päätin tehdä huoneestani hieman viihtyisämmän paikan. Niinpä siivosin kaikki paperipinot pois ja paperit kansioihin oikeille paikoillensa, jotta kiireen iskiessä (viimeistään syyskuussa se iskee) löydän paperit helposti ja nopeasti. Lisäksi marssin ostamaan viherkasvin, sen ainoan, joka kukkakauppiaan mukaan voi pärjätä huoneessa, johon ei tule päivänvaloa. Ja kuinka ollakaan, työhuoneeni on nyt viihtyisä ja kiva ja työtkin tuntuvat sujuvan jouhevammin.

Ainoa asia mitä täällä kaipaan ovat työkaverit. Olen tottunut työskentelemään samassa huoneessa jonkun muun tai useampienkin muiden kanssa. Nyt istun täällä omassa työhuoneessani ja tunnen oloni hieman orvoksi. Kauan eläköön lounaat ja lounaskaverit!

Puuhastelua

Viimeinen viikko ennen työpaikalle palaamista on ollut melkoista hoppua. Töitä on ollut yllättävänkin paljon, mutta onneksi olen voinut tehdä niitä kotoa käsin. Tiistaihin asti olimme mökillä Samulin ja Suoman kanssa (nyysimme muuten teidän pihvit, kiitoksia, olivat erinomaisia). Keskiviikkona olimme Hilkan syntymäpäivillä ja torstaina istuimme iltaa Janin uudessa kodissa, joka oli sisustettu ja remontoitu todella hyvällä maulla. Kun myös tänään ja huomenna on iltamenoja, oli eilinen viikon ainoa päivä jonka voimme viettää kokonaan kotona.

Kokonaisen päivän viettäminen kotona ilman mitään suunnitelmia on aina mukavaa, ja joskus myös hyödyllistä. Silloin tulee ryhdyttyä kaikenlaiseen sellaiseen, mihin ei muuten ryhtyisi. Joskus tulee siivottua kaappeja, toisinaan innostuu katsomaan kaikki vanhat valokuvat läpi tai järjestämään kirjahyllyn kirjat uuteen järjestykseen. Tulee siis tehtyä kaikkea sellaista, jonka tekemistä ei etukäteen osaa ennakoida.

Eilen me innostuimme laittamaan matkavalokuviamme panoramioon. Näin jokaiselta matkaltamme on yksi kuva netissä siten, että se näkyy Google Earth- kartalla juuri siellä missä se on otettu. Hauskaa, vaikkakin täysin turhaa.

Syksy?

Emme olleet suunnitelleet mökkireissua enää tälle kesälle, mutta sitten huomasimme kutsuneemme ystäviä luoksemme mökille. Kun esitimme kutsun, olin ajatellut, että tämä on mitä parhain ajankohta mökkivierailulle. Heinäkuun loppu, jolloin Suomessa kesä on kukkeimmillaan, koululaisten lomia vielä muutama viikko jäljellä ja Euroopassa lomakausi juuri alkamaisillaan.

Suomalainen todellisuus on kuitenkin toinen. Lämpötila oli 12 astetta ja maanantai-iltana alkoi vielä tuulen ja kylmyyden lisäksi sadekin. Koko yön jaksoi sataa, ja kun seuraavana päivänä lähdimme kotiin, satoi yhä. Saunomista ja uimista se ei häirinnyt, joten oli silti ihan mukavaa käydä mökillä, mutta kyllä se mielen veti apeaksi.

Olen yrittänyt taistella ajatusta vastaan. Välillä se hellittääkin hetkeksi, mutta sitten se taas hiipii mieleen. Värjötellessäni mökillä en voinut välttää sitä. Syksy. Pimeys ja kylmyys, kohta ne ovat taas täällä ja kestävät toukokuulle asti. Onneksi voimme talven pimeydessä käpertyä peiton alle katselemaan kuvia kesälomareissulta, sillä jaksaa aina vähän eteenpäin.

Ja sitten yritän taas ravistella ajatuksen harteiltani. Elokuuhan nyt vasta on, elokuun alku vasta. Viikonlopuksi luvattiin lämpöä ja aurinkoa. Nytkin se paistaa, ja saattaa paistaa vielä syyskuussakin. Ei muuta kuin hame päälle ja nauttimaan kesästä!