Katrin blogi

keskiviikkona, syyskuuta 27

Tässä kerjätään sääliä

Toista päivää peräkkäin kotona kipeänä, todella tylsää! Eilen en jaksanut tehdä yhtään mitään, keittelin vaan kuumaa mehua ja mietin, kuinka paljon mehua, finnrexiniä ja särkylääkkeitä tarvitaan, jotta pääsisi seuraavana päivänä jaloilleen. Tänään totesin, että olisi tarvittu enemmän. Aamu alkoi hirvittävällä päänsäryllä, ja aloin jo uskoa etten tokene jaloilleni tänäänkään.

Toisin kuitenkin kävi. Päänsärky hellitti, ja vaikka olenkin yhä nuhainen ja kurkkua ja jokaista lihasta särkee, olen kuitenkin pystynyt tekemään joitain töitä kotoa käsin. Kiitokset ihanille työkavereille, jotka auttoivat lähettämällä paperit tänne kotikoneelleni, muuten olisin luultavasti kuollut tylsyyteen ja huonoon omatuntoon siitä, että olen kaksi päivää peräkkäin poissa töistä. Ja minä olen se sama nainen, joka aina syyttää Lauria työnarkomaaniksi.

Laurista puheenollen, tähän sairastamiseen tietenkin sattuivat juuri sellaiset päivät, jolloin kotilääkärilläni oli kokouksia molempina päivinä myöhään iltaan ja olen joutunut sarastamaan aivan yksin. Onneksi Lauri oli kuitenkin tehnyt minulle ruokaa pakastimeen, ja molempina päivinä hän on ollut kultainen ja tiedustellut vointiani puhelimitse.

Kun nyt kerran lähdin julkiseen säälin kerjäämiseen, täytyy vielä kitistä siitä, että tällä viikolla olisi kerrankin ollut jokaisena iltana vapaata aikaa. Olin siis jo etukäteen suunnitellut, että kerrankin ehdin jumppaan vaikka joka ikisenä päivänä jos haluan. Ja sitten tietenkin sairastuin jo heti maanantaina, enkä päässyt jumppaan kertaakaan. Maailmassa on niin paljon epistä!

perjantaina, syyskuuta 22

Oppimisen iloa

Lauri on ollut tämän viikon Torontossa, ja minä olen oppinut monia asioita. Jo alkuviikosta opin, että kun laitan ruokaa, keittiö ei siivuoudu itsestään, ylimääräinen ruoka ei hakeudu itsekseen pakasterasioihin, eivätkä käyttämäni astiatkaan pompi pesukoneeseen ilman ihmisen apua. Kun Lauri palaa huomenna, muistan kiittää häntä siitä että hän aina siivoaa. Aion myös laittaa paikat kuntoon ennen hänen tuloaan, jotta hänen ei tarvitsisi pelätä että asuntoomme on tehty pommi-isku hänen poissa ollessaan.

Olen myös oppinut nauhoittamaan digiboksin ajastimella ihan itse. En olisi ikinä uskonut että osaisin sen tehdä, niin se vaan on että hätä keinot keksii. Tämä saattaa kuulostaa ihan pikku jutulta, mutta minulle on joskus ollut vaikeaa saada edes kuva televisioon yksin ollessani, joten koen nyt olevani todellinen arjen sankari.

Yksin olossa on kyllä useita huonoja puolia. Nukkuminen ei ole oikein ottanut sujuakseen, kun olen niin tottunut nukkumaan Laurin kanssa. Lisäksi yksin ollessa tulee tehtyä enemmän töitä, kun voi jäädä töihin vaikka koko illaksi ilman huonoa omaa tuntoa. Onneksi Veera hemmottelee minut pilalle tänään. Menen Veeralle vaahtokylpyyn, ja sen jälkeen saan ruokaa. Viimeksi kun olin Veeralla syömässä, söin koko padan tyhjäksi. Täytyy varoa ettei nyt pääse käymään niin, tai täytyy pyytää Veeraa käyttämään pienempää kattilaa.

maanantaina, syyskuuta 18

Mukava viikonloppu

Perjantaina Lauri lähti Ouluun ja minä jäin tänne. Mutta eipä hätää, tätäkään perjantaita ei tarvinnut viettää Vuorenkoskettomassa tilassa. Menin nimittäin Vesan ja Pian luokse syömään, ja sieltä suuntasimme Juhan ja Hannan luokse. Tuntui hieman erikoiselta viettää iltaa Laurin veljien kanssa ilman Lauria, mutta ilta oli todella mukava! Pääsin myös ylimääräisestä hääpukustressistä eroon, sillä Pialla sattui olemaan juuri minun tarpeisiini sopiva mekko jonka saan lainaksi.

Lauantaina Lauri tuli takaisin Oulusta, ja menimme melkein kuumailmapallolennolle. Unelman toteutuminen oli niin lähellä, mutta silti niin kaukana. Menimme Tontunmäen kentälle, mistä pallolennon oli tarkoitus alkaa. Kuulimme ohjeet, miten pallossa pitää olla ja odottelimme korin ja pallon valmistelua tuntikaupalla. Ja sitten, juuri kun jännitys oli noussut kattoon, meille ilmoitettiin että lento on tällä kertaa peruttu liian kovan tuulen vuoksi.

Onneksi satuimme olemaan lähellä Tapiolaa, joten pääsimme torjumaan lennon peruuntumisen aiheuttamaa pettymystä hienoon ravintolaan. Marssimme ravintola Tapion Toriin, ja totesimme jälleen kerran yhden Espoon vahvuuksista. Tapion Tori on oikeasti hieno ravintola, Laurin lautasella oli mm. lammastournedos, ja minulla mm. etanoita ja hiillostettuja kampasimpukoita. Tästä huolimatta astuimme sisään ravintolaan lauantai-iltana ilman pöytävarausta, ja yllämme kuumailmapallolentoon tarkoitetut vaatteet. Helsingissä tällainen ei olisi mahdollista.

Tervetuloa siis nauttimaan Espoon iloista myös kaikki helsinkiläiset. Jos päädytte nauttimaan Tapion Torin herkkuja, yhdistäkää Espoon retkeenne myös Espoon modernin taiteen museo Emma sekä Espoon kaupunginteatteri.

tiistaina, syyskuuta 12

Kolmenkympin kriisi

Eilen täytin kolmekymmentä. Sain äidiltä kortin, jossa oli ruusuja ja kultaisin kirjaimin numero 30. Kirjoitettuna luku näytti jotenkin lopulliselta, vanhalta ja vakavalta. Tuntui siltä, että nyt pitäisi ruveta tietämään, mitä elämältään haluaa. Vielä toissapäivänä olin sitä mieltä, että minua ei mikään kolmenkympin kriisi tavoita, mutta nyt alan jo ymmärtää mitä ikäkriisillä tarkoitetaan. Ikään kuin vielä sunnuntaina olisi voinut olla autuaan tietämätön siitä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan, mutta tänään pitäisi jo olla varmuus kaikesta.

Onneksi Lauri sai jopa sellaisen traagisen tapahtuman kuin kolmekymppiseksi tulemisen vaikuttamaan hauskalta. Hän oli laittanut yllätyksenä puhelimeeni soittoääneksi aikuisen naisen. Aamubussissa sitten kuuntelin, kuinka jonkun puhelin soitti lakkaamatta aikuista naista, ja paheksuin mielessäni sitä onnetonta joka ei viitsi vastata puhelimeen. Ajattelin, että jos on noin nolo soittoääni, niin luulisi edes vastaavan mahdollisimman nopeasti. Töihin päästyäni puhelin soi uudestaan, ja vasta silloin hoksasin että tämä soittoääni kuuluu minun puhelimestani. Hymyilytti.

Lounaalla kävimme Veeran kanssa vakavia keskusteluja elämästä ja olemisesta. Pohdimme, mikä tekee minusta minut ja Veerasta Veeran. Ehkä tuo keskustelu ei selkiyttänyt elämisen tarkoitusta, mutta ainakin se osoitti sen, että hyvä ystävyys vain syvenee ajan kuluessa. Ajan kuluminen voikin siis olla myös positiivinen ilmiö.

Myös Laurilta saadut kymmenen punaista ruusua saivat minut ajattelemaan, että on sittenkin ihan kivaa kun on syntymäpäivät.

torstaina, syyskuuta 7

Maailmakin on pieni

Töiden jälkeen menin Paasitorniin auttaakseni Lauria lääkäreiden ydinsodan vastaisen kongressin järjestelyissä. En kuitenkaan heti löytänyt Lauria aulan säpinästä, joten pyörin ympyrää eksyneen oloisena. Eipä aikaakaan, kun joku osallistujista tuli juttelemaan kanssani, sillä hän halusi kovasti tutustua suomalaisiin lääkäreihin. Valitettavasti jouduin tuottamaan pettymyksen ja kertomaan, että en ole lääkäri vaan etsin vain poikaystävääni.

Tämä takaisku ei juttukumppaniani kauan jaksanut masentaa. Hänestä oli mukavaa tutustua joka tapauksessa, ja niinpä hän kysyi nimeäni. Kun kerroin olevani Katri, hän riemastui. Hän kertoi tuntevansa Suomesta toisenkin Katrin, sellaisen oikein avuliaan ja mukavan. Tämä toinen Katri oli kuulemma Ilkka Taipaleen avustajana, ja siksi tämä juttukumppanini tunsi sen toisen Katrin.

Voin vain vaivoin peittää hymyni kun kysäisin uudelta ystävältäni, onko tämän nimi mahdollisesti Jaime. Hän nyökkäili olevansa ja ihmetteli, mistä minä sen voin tietää. Kun sitten kerroin, että olen Ilkka Taipaleen entinen avustaja, päätti Jaime oitis esitellä minut kaikille kavereilleen. Niinpä siinä vaiheessa kun Lauri ehti paikalle, minulla oli jo monta uutta ystävää.

maanantaina, syyskuuta 4

Pieni Suomi

Olin tänään sattuneesta syystä auttamassa lääkäreiden ydinsodan vastaisessa kongressissa sen verran, että kuljetin muutaman nepalilaisen vieraan bussilla entisen pomoni asunnolle, missä he yöpyivät. Vierailla oli Suomesta hyvin oikeanlainen mielikuva: täällä on kylmä ja ihmiset ovat vaiteliaita. Mutta kuinkas ollakaan, ensimmäinen mielikuva tietysti kumoutui jo heti lentokentällä. Sää oli kaunis ja lämpötila lähenteli kahdeksaatoista. Ei ehkä ihan niin lämmintä kuin Nepalissa, mutta ei myöskään niin kylmää kuin Suomessa syyskuussa pitäisi olla.

Toinenkin mielikuva saatiin kumottua aika pian. Koska vieraat piti hakea Hakaniemestä, satuimme tietysti törmäämään kadulla aika moneen tuttuun jo ennen kuin selvisimme bussille. Kun monet ihmiset moikkasivat hymyillen ja kuulumisia kysellen, vieraat jo kyselivät, ovatko nämä kaikki ihmiset suomalaisia. Vakuutin että ovat.

Bussipysäkillä rupesin epäröimään oikean bussin numerosta. Niinpä kaivoin kartan esille ja ryhdyin tutkimaan asiaa. Silloin takaani kuului selvällä englanninkielellä: Katri, mihin te olette menossa? Eräs kansainvälisissä tehtävissä työskentelevä tuttuni siinä sattui odottamaan omaa bussiaan. Vastasin englanniksi pelkkää etunimeä käyttäen, kenen kotiin olemme matkalla. Silloin tuttuni riemastui, että hän asuu siinä ihan naapurissa ja jää itse kaksi pysäkkiä aikaisemmin kuin me, joten hän voi neuvoa oikean paikan jäädä pois. Nepalilaiset vieraat pyörittelivät päätään ja kysyivät, montako ihmistä Suomessa asuu.

Kun suomalainen tuttuni sitten oli jutellut vieraiden kanssa koko matkan ja jäänyt pois bussista, vieressäni istuva nainen liittyi keskusteluun. Hän oli sattunut kuulemaan, kun tuttuni neuvoi meitä kävelemään aivan kadun päähän, joten hän lupautui saattamaan, jos tarvitsee. Hänkin kun sattui tuntemaan ihmiset, joiden kotia olimme etsimässä.

Loppu hyvin, kaikki hyvin. Löysimme määränpäähämme, ja nepalilaiset vieraat kertovat kotiin mennessään, että suomalaiset ovat avoimia, puheliaita ja avuliaita. Ja tuntevat kaikki toisensa.