Kevät saisi jo tulla

Eilinen auringonpaiste innoitti minut kylvämään rairuohot, ne tuovat aina mukanaan toivon tulevasta, toivon keväästä. Parvekkeellakin on kevään toivossa jo viikko sitten tehty kevättöitä. On leikattu vanhat, kuolleet kasvit pois ja hankittu laatikoihin uutta multaa.

Syksyllä istutetut tulppaanit nostavat jo päätään mullan alta, ja niiden kaveriksi olen hankkinut vielä muutaman narsissin. Kevät saisi minun puolestani jo tulla. Tämänpäiväinen lumisade saisi jo olla yksi viimeisistä. Eipä auta muu kuin lueskella kevättä odotellessa yrttikirjaa ja suunnitella, mitä kaikkea tänä keväänä parvekkeelle istuttaisin.

Pöytälaatikossa odottaa monta pussillista siemeniä - paria erilaista salaattia, herneitä, basilikaa, rosmariinia ja persiljaa. Auringonkukan siemeniäkin on, mutta niiden kanssa epäonnistuin viime kesänä niin pahasti, että taitavat tänä kesänä jäädä laatikkoon.

Edam

Katsoimme viime viikolla ohjelmaa juustoista, ja tällä kertaa esiteltävänä oli Edam-juusto. Muistimme, että meidän molempien kotona on lapsena syöty juuri tuota punakuorista Edamia. Pohdimme, mahtaako Edamia enää olla olemassakaan, ja seuraavalla kauppareissulla totesimme että on sitä. Nostalgiasyistä päädyimme ostamaan kotiin pienen palan, olimmehan molemmat pitäneet siitä lapsena. Innostuneina avasimme punaisen kuoren, leikkasimme siivut juustoa ja maistoimme lapsuusajan nostalgiaa. Se maistui - ei miltään. Edam-juusto ei maistu yhtään miltään.

Hämmentyneenä rupesin pohtimaan, miksi ihmeessä meillä on syöty juuri tätä juustoa. Voisiko olla mahdollista, että siihen aikaan ei ollut muita juustoja? Tai sitten Edamia ostettiin, koska se oli halpaa. Kolmas vaihtoehto on, että meillä on todellakin valittu Edamia juuri siksi, että se ei maistu miltään. Silloin se ei maistu myöskään pahalta.

Kun seuraavan kerran alan hihkua, että maistetaan jotain lapsuusajan ruokaa, potkaiskaa minua. Ei laiteta sitä ruokaa, jonka nimi on risotto, ja johon kuuluu riisiä, jauhelihaa ja hernemaissipaprikaa. Ei laiteta myöskään Italian pataa, johon kuuluu kaupasta ostettu Italian pata-pussi (hieno ja uusi keksintö siihen aikaan) ja jauhelihaa. Eikä osteta Edam-juustoa.

Auto

Nyt on meidänkin perheeseen ostettu auto. Ensin ajattelin, etten kehtaa kertoa asiasta kenellekään, olenhan niin kauan puhunut yksityisautoilua vastaan. Ajattelin, että jos menemme autolla kylään, on auto jätettävä muutaman metrin päähän piiloon ja käveltävä siitä. Mutta siitäpä sitten soppa syntyisi, jos minä olisin kuskina. Seuraavaksi arvuuteltaisiin, olenko raskaana kun en ota viiniä. Parasta siis tunnustaa rehdisti, että olemme hankkineet auton.

Auto tulee kotiin vasta kesällä. Sitä ennen on aikaa laatia suunnitelmia siitä, että vain välttämättömät ajot ajetaan, muuten käytetään yhä julkisia. Välttämättömät ajot? Ennen väitin, ettei sellaisia olekaan. Nyt olen kuitenkin hitaasti päätynyt siihen, että esimerkiksi mökkireissut on hyvä tehdä autolla. Meidän mökille pääsee kyllä bussillakin, tai siis tunnin kävelymatkan päähän pääsee. Tunnin kävelymatka on juuri ihanteellisen mittainen kävelyretki metsän keskellä lintujen laulaessa ja auringon paistaessa. Mutta talvella perjantaisin työpäivän jälkeen pilkkopimeässä taskulampun valossa se ei ole ihanteellinen reissu. Kesäisin puolestaan on kurja rajoittaa mökkireissun pituus sen mukaan, monenko päivän sapuskat jaksaa selässään kantaa. Siksi auto.

Auto on sininen. Tässä oikeastaan kaikki, mitä minä autoista ymmärrän. Koska joku saattaa kysellä muitakin yksityiskohtia, otin niistä selvää. Lauri kertoi, että auto on Ford Fiesta. Alla on kuva, meidän automme on muuten samanlainen, mutta tumman sininen.

Tico tico

Eilen aloitin uuden tanssikurssin, ja jälleen kerran puhkun intoa uudesta harrastuksesta. Seuraavina neljänä keskiviikkona opettelen latinotansseja. Eilen opimme salsaa, merengueta, sambaa ja tangoa. Samban kohdalla puolet meistä totesi itsevarmasti, että tämänhän me jo osaammekin, olemmehan viettäneet neljä edellistä keskiviikko-iltaa sambakurssilla. Johan nyt on ihme, jos ei sen jälkeen voi rinta rottingilla todeta, että tässähän me olemmekin jo melkein ammattilaisia.

Eilen opituista tansseista (tai näiden tanssien perusaskeleista, sillä hirveän perusteellisesti ei tällaisessa ajassa ehdi tanssia oppia) tango oli minulle selvästi vierain. Ilman tuota sambakurssia sanoisin, että helpoin oli merengue, mutta tässä tilanteessa samba sujui tietysti parhaiten. Merengue oli kuitenkin hauskin. Tuskin maltan odottaa ensi keskiviikkoa!

Fuji Village

Olen kokeillut Kampissa sijaitsevaa Fuji Village-ravintolaa kahdesti lounasaikaan. Ensimmäisellä kerralla tilasimme listalta ja söimme ravintolan viehättävässä peräosassa, jossa voi syödä matalan pöydän ääressä matalalla pallilla kyyköttäen. Sillä kerralla kokemus oli hyvä. Ruoka oli hyvää ja se tuli nopeasti, ja ravintolan peräosa oli rauhallinen ja viihtyisä. Ainoa miinus oli annoksien kallis hinta.

Tänään kokeilin samaa ravintolaa uudestaan, mutta tällä kertaa otin sushibuffetin, jossa liukuhihnalta voi syödä sushia niin paljon kuin jaksaa. Meille kerrottiin, että hihnalla kulkee ainakin neljää erilaista sushia. Todellisuus oli kuitenkin toinen. Pitkään linjalla kulki vain rapujäljitelmäsusheja, joista emme olisi halunneet maksaa aivan buffetin hintaa. Myöhemmin linjalle tuotiin myös lohisusheja , joiden kanssa jokaisella lautasella oli myös rulla. Ne menivät kuitenkin välittömästi, ja uusia joutui aina odottamaan. Vasta aivan lopuksi keittiöstä tuotiin muutama tonnikalalla verhottu sushi, mutta siinä vaiheessa olimme olleet ravintolassa jo kauan ollaksemme lounaalla. Tonnikala oli sitkeää, mahdollisesti väärin leikattu.

Lounasaikaan tämä paikka ei voita vanhaa kunnon Ichibania, joka on lähellä, halpa, hyvä ja nopea mutta valitettavasti aina melko täynnä.