Asioita, joista en kehtaa kirjoittaa

Kyselin Laurilta, mistä kirjoittaisin tällä kertaa. Tyrmäsin kuitenkin kaikki hänen ideansa, sillä totesin, että en kehtaa kirjoittaa sellaisista asioista julkisesti. Lauri uhkasi perustaa Katrin varjoblogin, joka kuulemma olisi paljon suositumpi kuin tämä oikea. Tästä suivaantuneena päätin että menköön sitten. Tässä siis kaikki, mitä en kehtaa kirjoittaa.

Pieni ja hiljainen kirjailija sisälläni nosti taas päätään. Olin nimittäin haastattelemassa kulttuuridemarien kirjailijaillassa Anja Snellmania ja Mikko Rimmistä. Snellman kertoi, että hän oli kirjoittanut esikoisromaaniaan seitsemän vuotta. Seitsemän! Salaa aloin ajatella, että minulla saattaa sittenkin olla vielä toivoa.

Eilen katsoimme Laurin kanssa James Bondin televisiosta. En ollut ennen katsonut sellaisia, mutta oikeastaan se ei ollut hullumpi. Lisäksi minä, joka en ennen koskaan katsonut telkkaria, olen jäänyt koukkuun tv-sarjaan. Joka torstai heti kotiin saavuttuani katson videolta Roman.

Joskus minä nalkutan. Julkisesti sitä haluaisi väittää olevansa maailman ihanin tyttöystävä, mutta totuus on toinen. Viikonloppuna annoin Laurille kaksi tehtävää. Piti tehdä keitto ja pedata sänky. Keitto valmistui, mutta sängyn petaaminen jotenkin unohtui. Niinpä katsoin oikeudekseni huomautella, että kiva juttu että kahdesta tehtävästä 50 prosenttia onnistuu. Ei hullumpi onnistumisprosentti. Keitto oli kyllä niin hyvää, että sillä varjolla olisi pitänyt katsoa sängyn petaamista läpi sormien.

Toisinaan olen myös hysteerinen. Onneksi tohtori Vuorenkoskella on hyvä parannuskeino hysteriaan, mutta sitä en kuitenkaan kehtaa kertoa julkisesti, koska näille sivuille pääsevät myös alaikäiset.

Ps. Laurin ja virtuaaliböönan suhde siinä tietokonepelissä ei kestänyt. Joskus olen myös vahingoniloinen.

Koneiden salaliitto

Minä olen aivan varma siitä, että koneilla on sydän ja sielu, ja että
ne ovat vihamielisiä olentoja. Tai jos eivät olekaan, niin minua ne
ainakin vihaavat. Tietokoneet ovat aina osoittaneet minulle mieltään,
joten en edes jaksa enää suuttua jos tietokone päättää pimetä ja
vohkia mukanaan kaiken sen tiedon, mitä olen hyväuskoisena ehtinyt
siihen syöttää.

Uusi piirre elämässäni sen sijaan on se, että kaikki muutkin koneet
ovat nyt liittyneet salaliittoon minua vastaan. Yhtenä päivänä
puhelimeni ei suostunut antamaan minulle ystäväni yhteystietoja. Ehdin
jo todeta, että tiedot ovat jotenkin salaperäisesti kadonneet, ja että
seuraavaksi aion heittää koko typerän masiinan seinään. Rakas
poikaystäväni kuitenkin esti aikeeni. Ja kuinka ollakaan, heti kun
Lauri kosketti puhelintani, se typerä rakkine luovutti tietonsa ja sai
minut näyttämään typerältä.

Eilen töissä törmäsin samaan asenteeseen kopiokoneen kohdalla. Se
varasti kaikki paperini ja meni mielenosoituksellisesti jumiin. Aina
kun löysin yhden paperin sen uumenista, se ryhtyi väittämään että
jossain toisessa paikassa on jumissa oleva paperi. Viimein olin lähes
purkanut koko koneen osiin, eikä paperia vaan löytynyt. Lopulta nielin
ylpeyteni ja hälytin apuun miespuolisen työkaverin, Petun. Hän tuli
paikalle, avasi sen lokeron missä paperit yleensäkin ovat ja poisti
päällimmäisen paperin, joka oli se minun jumissa oleva paperini.
Hymyilin kauniisti ja yritin käyttäytyä normaalisti, mutta jälkeenpäin
kävin haukkumassa kopiokoneen.

Kaiken huipuksi Lauri pelaa suurella innolla erästä tietokonepeliä,
jossa hänen hahmollaan on tyttöystävä joka näyttää Sabrinalta
(muistatteko, se 80-luvun povipommi). Sen lisäksi, että koneet
vihaavat minua, joudun vielä olemaan mustasukkainen virtuaaliselle
tyttöystävälle! Varoituksen sana siis kaikille koneille: This means war!

Olen suhteellisen varma siitä että tämä kirjoitus tuhoutuu mystisesti
ennen kuin saan sen näkyville, mutta jos niin ei jostain kummallisesta
syystä käykään, niin olen valmis sovintoratkaisuun koneeni kanssa.

Ruokakapina

Viikko on taas päässyt vierähtämään ihan huomaamatta. Uusiin töihin
totuttelu on ottanut aikaa. Tai ei oikeastaan aikaa, joka päivä olen
lähtenyt kotiin ajoissa, mutta sen verran energiaa kuitenkin että
iltaisin kotona en ole jaksanut enää tehdä juuri mitään. Paitsi
ruokaa. Hyvä ruoka kauniisti katetussa pöydässä on melkein parasta
mitä tiedän. On ihanaa kun voi kattaa ihan tavallisena arkipäivänä
kauniit ja yhteensopivat astiat pöytään kynttilöiden viereen ja
tarjoilla hyvää, rakkaudella laitettua ruokaa.

Etenkin keväisin minuun iskee hirvittävä tarve ostaa uusia
tarjoiluastioita ja laittaa usean ruokalajin aterioita. Ja koska
ajattelen, että nyt on kevät, olen keräillyt lehdistä ruokaohjeita,
arkistoinut niitä kansioon ja suunnitellut, mitä viiniä minkäkin ruoan
kanssa tarjoillaan. Ihan tavallisena arki-iltana ei viitsi ryhtyä
laittamaan usean ruokalajin aterioita viinien kera. Siksi odotan aina
viikonloppua kuin tulisilla hiilillä, ja toivon että saamme ystäviä
luoksemme syömään.

Tämän päivän yhteiskunta on kiireyhteiskunta. Ihmiset ostavat kaupasta
valmiiksi pilkottuja salaatteja, valmiita ruokia jotka vain
lämmitetään mikrossa sekä jälkiruoaksi pakastealtaasta pullia, lämmitä
vain viisi minuuttia. Miten tällaisessa yhteiskunnassa voi oikeasti
rentoutua? Pika-aterioiden idea ei varmaankaan ole se, että ne
katetaan pöytään kauniisti ja nautitaan kiireettömästi ystävien kanssa.

Minä olen siis julistanut sodan kiireelle ja stressille, ja parhaiten
tämä kapina onnistuu ruokapöydässä. Lisäksi olemme Veeran kanssa
suunnitelleet keittokirjan kirjoittamista nykynuorille. Siis sellaisen
keittokirjan, jossa ei sanota vain että vatkaa munat ja sokeri, vaan
kerrotaan myös, minkä näköistä vaahdon pitää olla ennen kuin se on
valmista. Pullan ohjeissa kerrotaan, miten tärkeää on se, että taikina
on alustettu kunnolla.

Käytössämme olevien reseptien määrä on kuitenkin vähäinen, etenkin
jälkiruokien osalta. Jos siis sinulla, rakas tämän blogin lukija, on
ideoita siitä mitkä ruoat ovat aivan ihania ja suussa sulavia, ole
ihana ja kerro!

Vaihtarina tarjoan helpon simpukkavuoan ohjetta: laita vuokaan
säilykesimpukoita 400 g. Raasta 300 g gruyre-juustoa. Sekoita osa
juustosta 2 desiin kermaa, ja kaada seos simpukoiden päälle. Ripottele
loppu juustoraaste pinnalle. Laita uuniin 225 asteeseen 10 minuutiksi,
ja tarjoile sitten raikkaan valkoviinin ja patongin kanssa. Lämpimän
patongin voit voidella oliiviöljyllä johon on sekoitettu suolaa,
basilikaa ja valkosipulia. Nam!

Naimisiin!

Minä olen pitänyt itseäni ihmisenä, joka ei mene naimisiin, ja jos meneekin, ei ainakaan järjestä mitään prinsessahäitä. Ja tässä minä nyt sitten olen, menossa naimisiin ja pohtimassa millainen prinsessamekko päällä se tapahtuu. Tosin täytyy puolustuksekseni sanoa, että minä en ole innokkain häiden valmistelija. Kaasoni Veera sekä morsiusneito Anna ovat pohtineet häät jo niin valmiiksi, että ei tässä meille itsellemme taida paljon töitä jäädä. Puoliksi ihastuneena, puoliksi kauhistuneena kuuntelin, kuinka tytöt suunnittelivat jotain, mihin liittyi ruusun terälehtien heittely. Huh!

Tosin kyllä me itsekin kovasti innossamme olemme. Aiomme juhlia kolme päivää; tällä tavalla meille jää kaksi hääyötä. Näppärää.

Veeran kanssa käytiin katsomassa jo häämekkoja. Marssin kauppaan sisään todella epäluuloisena, aivan kuin minun ei kuuluisi pyöriä sellaisissa kaupoissa. Jotenkin odotin myyjänkin ajattelevan niin, ja hämmästykseni oli suuri, kun hän kysyikin ihan ystävällisesti milloin häät pidetään. Ensi reaktio oli, että "kuka täällä on menossa naimisiin? Pois se minusta, ei, tämä ei ole sitä miltä se näyttää." Sitten kuitenkin vedin syvään henkeä ja vastasin, että 4.11. Ja kun olin sanonut sen ääneen, se ei kuulostanut enää pelottavalta ja omituiselta, vaan oikeastaan aivan normaalilta ja ihanalta.

Yllätyin siitä, kuinka paljon on olemassa hääperinteitä joista en tiedä yhtään mitään. Veeralta kuulin ensimmäistä kertaa esimerkiksi sellaisista käsitteistä kuin hääkarkki tai huomenlahja. Kaikki vinkit otetaan siis ilolla vastaan!

Viski päivässä pitää lääkärin loitolla

Paha flunssa vaivaa jälleen. Tämä on jo kolmas kerta ihan lyhyen ajan sisällä, ja taas flunssa on kestänyt useampia päiviä. Harmittaa, en ole päässyt edes jumppaan kahteen viikkoon! Pahaksi onnekseni satun vielä asumaan yhdessä lääkärin kanssa. Kyllä, luit oikein, pahaksi onnekseni. Minulla on nimittäin aina ollut vakava lääkärikammo. Pikkutyttönä taitoin nilkkani hyvin usein, ja mitä useammin jouduin nilkkojeni kanssa lääkärille, sitä enemmän sitä pelkäsin. Odotushuoneeseen ei koskaan tuotu kipulääkkeitä. Minulle sanottiin sen johtuvan siitä, että rikki mennyttä paikkaa ei voi paikallistaa jos kipua ei tunnu. En kuitenkaan uskonut tällaista selitystä, vaan uskoin vain lääkäreiden jotenkin sairaasti nauttivan kivustani. Uskoni vahvistui kun pääsin lääkärin luokse. Hän taittoi nilkkani sellaiseen asentoon, johon se ei terveenäkään taipuisi, ja kysyi sitten leveästi hymyillen: "Sattuuko?"

Myös rokotuksia pelkäsin hullun lailla. Ensimmäisessä rokotuksessani, jonka aktiivisesti muistan, kysyin lääkäriltä sattuuko se. Hän vastasi että vain hyttysenpiston verran. Hitto soikoon, millaisista geenimanipuloiduista hyttysistä hän oikein mahtoi puhua! Jos joskus törmään sellaiseen hyttyseen, juoksen ja lujaa.

Muutama kuukausi sitten pudotin käsipainon jaloilleni. Varpaan kynsi meni aivan mustaksi. Oli todella kova työ olla näyttämättä kynttä kotona. Nukuin sukat jalassa, mutta lopulta jäin kiinni. Kotilääkärini oli sitä mieltä, että kynsi pitää puhkaista. Ehdotin ironisesti että se varmaankin sattuu hyttysen piston verran. Röyhkeä kotilääkärini väitti, että se ei satu edes sen vertaa. Vedin kiireesti jalkani pois, ja kynsi jäi puhkomatta. Pari kuukautta sen jälkeen Lauri leikkasi koko kynnen irti. Se sattui, sanotaanko nyt vaikka kymmenen hyttysen verran.

Nyt olen sitten yrittänyt pakoilla stetoskooppia ja kurkkuun katsomista. Pitää kuulemma selvittää onko se keuhkoissa, ja onko kyseessä virus vai bakteeri. Pah, sanon minä. Minulle riittää että tiedän sen olevan yskä. Eilen kotilääkärini teki kuitenkin oivan teon: määräsi flunssaani viskiä. Flunssa ei kadonnut, mutta me olimme molemmat tyytyväisiä, eikä stetoskooppiakaan tarvinnut riittävän viskimäärän jälkeen enää pelätä. Viski päivässä pitää siis lääkärin loitolla.

Parisuhteista

Ennen kuin tapasin ihanan Laurini, olin vakaasti päättänyt, että minä
en ryhdy seurustelemaan enää ikinä. Olin todella vannoutunut sinkku.
Nyttemmin olen oppinut parisuhteista monta ihanaa asiaa, mutta niistä
voin kertoa myöhemmin. Tällä kertaa haluan pohdiskella niitä pelottavia
asioita joita olen pariuduttuani oppinut. Pelottavuus numero yksi on
se, että seurustelevat ystäväni ovat tulleet sanomaan, että kiva, nyt
teitäkin voi ryhtyä kutsumaan bileisiin. Kun ei sitä aikaisemmin
viitsinyt, tiedäthän, ne ovat sellaisia parisuhde-tilaisuuksia. Siis
apua! Sinkkuna minä en todellakaan tiennyt että on olemassa
parisuhdetilaisuuksia joihin minua ei kutsuttu. Nyt kun olen
pariutunut, olen taas seurapiirikelpoinen. Päätin hiljaa mielessäni,
että minun bileisiini kutsutaan aina myös kaikki sinkkuystävät.

Toinen pelottava asia on se, että myös minun parisuhdettani
määrittelevät kirjoittamattomat parisuhteen lait. Vai mitä sanotte
tästä: aamiaisella kysyn rakkaaltani mikä on vialla, kun hän
selvästikin mököttää. Hän vastaa, ettei mikään. Minä vastaan että jaa,
hyvä sitten. Todellisuudessa minä tiedän että jokin on vikana, ja hän
tietää minun tietävän, mutta siitä huolimatta tämä keskustelu on
käytävä ennen asian ytimeen pääsemistä.

Kolmas pelottavuus on se, miten erilaisia riitelytekniikoita ihmisillä
voi olla. Erilainen riitelytekniikka on melkein sama kuin puhuisi eri
kieltä ja yrittäisi silti riidellä. Minulla on tapana huutaa ja
mekastaa. Mekastettuani tarpeeksi unohdan koko jutun. Yllätys on suuri, kun toinen, jonka riitelytekniikka on vaikeneminen, onkin oikeasti kuunnellut mekastukseni. Vielä pahempaa on, jos hän muistaa sanomiseni vielä silloinkin kun en itse niitä enää muista (eli pidempään kuin
puoli tuntia). Aikaisemmin harrastin riidellessäni myös ovien
paiskomista. Sitä en harrasta enää, sillä Lauri irrotti makuuhuoneemme
oven ja vei sen kellariin. Nyt ainoa paiskottava ovi on vessan ovi, ja
se kyllä vähentää dramaattisuutta merkittävästi. Yritä siinä nyt sitten
olla draamakuningatar ja painella suutuksissasi vessaan ovet paukkuen!

Veera totesi tänään mustikkapirtelön ääressä, että kyllä naisetkin
osaavat olla hankalia. Mutta siinä on se ero, että naiset ovat
oikeassa, ja silloin kun on oikeassa on sallittua olla vähän hankala.
Kiitos Veera, tähän minä tulen vetoamaan, kun seuraavan kerran
epäillään hankalaksi!

Uutta ja vanhaa

Kävin tänään esittäytymässä uudessa työpaikassani uusille
työkavereille. Aloitan SDP:n puoluetoimistolla suunnittelusihteerinä
15.3. Tietysti kaikki ne "uudet työkaverit" ovat tavallaan vanhoja
työkavereita, sillä SONK:n toimisto sijaitsee myös puoluetoimistolla,
ja kahden puheenjohtajavuoden aikana kaikki puolue-toimiston
työntekijät ehtivät tulla tutuiksi. Myös samaan aikaan kanssani
aloittava Matti on jo vanha tuttu; vuonna 2001 olimme samassa
hallituksessa Suomen ylioppilaskuntien liitossa, ja kesällä 2003 olimme yhdessä matkanjohtajina IUSY:n kesäleirillä Kreikassa. Oi niitä aikoja...

Tämän jälkeen lähdin vanhalle työpaikalleni eduskuntaan tyhjentämään
työhuonettani. Täytyy sanoa, että siinä tuli vähän haikea olo, kolmen
vuoden aikana ehtii kiintyä jo työhuoneeseenkin, työkavereista
puhumattakaan. Eniten jään kaipaamaan ihania avustajakollegoita.
Eduskunta on paikka, jossa jokainen on aina valmis auttamaan toista
töissä, kuuntelemaan henkilökohtaisia ongelmia tai lähtemään töiden
jälkeen oluelle jos toinen on seuraa vailla. Viimeinen työpäiväni
eduskunnassa kuvasi tätä yhteishenkeä parhaalla mahdollisella tavalla.
Pomoni, Ilkka Taipale, oli ollut 10 vuotta eduskunnassa, ja tästä
syystä järjestimme kansanedustajille sekä meidän avustajillemme juhlat.
Ryhdyin tekemään juhlia varten voileipiä, niitä oli määrä tulla 300 kpl
(poliittisen avustamisen huipentuma...). Pyysin apua vain yhdeltä
avustajalta, mutta tästä huolimatta meitä oli lopulta viisi avustajaa
laittamassa niitä leipiä. Tämän lisäksi ihanat rakkaat kollegat jäivät
auttamaan vielä siivoamisessakin juhlien jälkeen! Tämä se on
toverihenkeä parhaimmillaan.

Myös Ilkkaa ja hänen vauhdikkaita tempauksiaan jään kaipaamaan.
Työssäni avustajana olen järjestänyt kiertuetta Arkangelilaiselle
jazz-bändille sekä nukketeatterille, pohtinut ohjemaa Pietarin Duuman
sosiaalikomitealle, toiminut toimitussihteerinä kirjan "Sata
suomalaista innovaatiota" kokoamisessa, ollut matkan johtajana
Pietarissa tutustuessamme muun muassa paikalliseen mielisairaalaan ja
asunnottomien järjestöön sekä paljon, paljon muuta.

Silti odotan jo malttamattomana uusia haasteita, joita puoluetoimisto
eteeni asettaa. Muistelin aamulla kuinka monta kertaa olenkaan
jurputtanut jossain baarin nurkassa siitä, miten asiat
puoluetoimistolla pitäisi hoitaa. Muistelen myös, että en ole ollut
ainoa jurputtaja, vaan lähes jokaisella tapaamallani toverilla on
asiasta vankka mielipide. Lupaan pitää korvani auki kaikille noille
mielipiteille, ja toivon pystyväni vastaamaan haasteeseen joka minulle
on annettu.

Omituinen otus

Koska olen blogimaailmassa vasta aloittelija kävin vähän vakoilemassa
muiden blogeja. Huomasin, että blogissa on tapana luetella
omituisuuksiaan. Tässäpä niitä siis olisi:

1. Uuden kirjan ongelma
Luettuani hyvän kirjan loppuun olen ongelmissa. Kirjahylly on täynnä
uusia kirjoja, mutta en mitenkään pysty päättämään mihin niistä
tarttuisin seuraavaksi. Siksi tartun useaan, ja aloitan aina useampia
kuin yhden kirjan. Lopulta päädyn lukemaan yhden loppuun saakka, ja
seuraavalla kerralla aloittaminen on vähän helpompaa; kannattaa
aloittaa jostain jo kerran aloitetusta. Kirjahyllyssäni on aina
lukuisia kirjoja, joissa on kirjanmerkki viiden ensimmäisen sivun jälkeen.

2. Espoo-identiteetti
Kyllä, minulla on todellakin Espoo-identiteetti. Minulle Espoo ei ole
vain moottoritie jolle on myönnetty kaupunkioikeudet. Minulle Espoo on
kulttuuria, luontoa ja tilaa asua ja elää. Närkästyn suunnattomasti
joka kerta kun joku kehtaa haukkua Espoota, vaikka itsekin toki usein
haukun kokoomuslaista politiikkaa jota täällä harjoitetaan.

3. Kaapin ovet kiinni iltaisin
Ennen nukkumaan menoa minun on aina tarkistettava huolellisesti, että
kaikki mahdolliset ovet ovat kiinni. Eikä tämä koske vain ulko-ovea;
myös vessan oven ja kaikkien vaatekaappien ovien on oltava kiinni.
Yökylässä herätän kummastusta, kun nousen ylös sängystä ja käyn
sulkemassa vaatekaappien raolleen jääneet ovet.

4. Ruoka valmiiksi lautasille
Kun laitan ruokaa isommalle porukalle, annostelen sen aina valmiiksi
lautasille. Tiedostan kyllä itsekin että olisi parempi antaa jokaisen
ottaa itse haluamansa määrä. Joskus otan jopa valmiiksi esille jonkun
kauniin tarjoiluastian ja päätän, että tänään tarjoilen ruoan siinä.
Ennen kuin huomaankaan, ruoka on kuitenkin taas lautasilla.

5. En halua lapsia
Useimpien ihmisten mielestä on omituista, että nainen ei halua lapsia.
Joskus olen jopa kuullut kysyttävän että "vihaatko sä sitten
eläimiäkin?" Mistään vihaamisesta ei tietenkään ole kyse, en vain
suuremmin pidä lapsista enkä siksi keksi yhtään syytä miksi sellaisia
pitäisi hankkia. Lisäksi arvostan vapaa-aikaani liikaa. Minä haluan
matkustella, nukkua aamuisin pitkään (ja nukkua myös öisin) ja juoda
punaviiniä silloin kun huvittaa.

Blogi avattu

Nyt on sitten minullakin blogi, se kun tuntuu olevan niin kovin muodissa nykyään. Pienenä (ja vielä vähän isompanakin) elättelin haavetta että minusta voisi tulla ihan oikea kirjailija. Jossain vaiheessa ymmärsin, ettei pitkäjänteisyyteni taitaisi riittää kokonaisen kirjan kirjoittamiseen. Vaihdoin haaveeni novellikirjailijaksi. Sitten, pari vuotta sitten, sain kolumnivuoron Uutispäivä Demariin. Olin innoissani; ehkäpä sittenkin kolumnisti, sehän on melkein kuin kirjailija... Sittemmin lopetin Sosialidemokraattisten Opiskelijoiden puheenjohtajana ja samalla myös kolumnivuoroni siirtyi seuraajalleni. Pikkuhiljaa olen toipunut tästä takaiskusta kirjailjanurallani, ja nyt sitten lopulta paikkaan tätä kammottavaa aukkoa elämässäni tarinoimalla blogissa.
Nyt poikaystäväni (jolla ei ole edes sen vertaa pitkäjänteisyyttä kuin minulla) haluaa jo heti päästä laittamaan kuvaani paikalleen (tähän tarvitsen teknistä apua) joten parasta jatkaa kirjoittelua toisena ajankohtana.