Kiirettä pitää

Viikonloppu vierähti taas ohi niin nopeasti, että melkein tuntuu kuin mitään viikonloppua ei olisi ollutkaan. Perjantaina vietimme mukavan hetken, kun kävimme naapurien kanssa syömässä. Ilta oli kuulemma jatkunut pitkään ja iloisesti, minun osaltani se päättyi ennen aikojaan koska lähdin yöjunalla Ouluun työmatkalle. Oulussa oli lunta, pimeää ja täysikuu. Ja piirikokous, sen takia minä siellä olin. Piirille valittiin puheenjohtajaksi nuori nainen, Tytti Tuppurainen.

Maanantai-ilta puolestaan hurahti valtuustoryhmän kokouksessa. Huomasin, että liian kova kiire ei tee minulle hyvää. Kivatkin asiat elämässä muuttuvat silloin stressiksi: pitää ehtiä lukea kaikki kotona odottavat lehdet ennen kuin pöydän ääressä ei lehtipinoilta mahdu enää syömään. Pitää ehtiä joskus kirjoittaa blogiin ja käydä facebookissa. Pitää ehtiä vastata kaikkiin niihinkin sähköposteihin, jotka eivät liity työhön. Pitää ehtiä joskus mennä jumppaan. Pitää ehtiä katsoa ne ohjelmat, jotka olen nauhoittanut aikomuksena katsoa ne sitten kun on aikaa. Pitää ehtiä tavata ystäviä ja olla kotonakin.

Emma

Eilen kävimme Espoon modernin taiteen museossa, EMMA:ssa. Olin halunnut käydä siellä jo pitkään, mutta nyt viimein saimme todella mentyä. Dali- näyttely oli ihana, mutta aika pieni. Parasta antia oli Dalin Disneylle tekemä animaatio-elokuva, joka oli todella kaunis. Sen jälkeen Andalusialainen koira ei oikein istunut mielentilaani. Toinen vaihtuva näyttely oli Annette Messager, mutta hänen tyylinsä ei nyt oikein kolahtanut.

Vaihtuvien näyttelyiden lisäksi kävimme läpi myös perusnäyttelyn. Se oli vakuuttava, ja siihen voisi ja pitäisi käyttää enemmän aikaa kuin me nyt käytimme. Halusimme kuitenkin nähdä kaiken, ja työpäivän jälkeen nälkä alkoi ajaa kotiin joten juoksimme upean näyttelyn aika nopeasti läpi ehtiäksemme nähdä myös Helinä Rautavaaran museon, lelumuseon ja kellomuseon. Ehkäpä joskus vielä opimme nauttimaan kakusta pala kerrallaan.

Helinä Rautavaaran museosta on kohistu Espoossa. Jotkut vanhemmat ovat halunneet kieltää lapsiltaan museossa käynnin, sillä Afrikan, Aasian ja Latinalaisen Amerikan kulttuuria esittelevässä museossa esitellään yllättäen muita uskontoja kuin kristinuskoa. Onneksi koululaisvierailuja tähän avartavaan ja mielenkiintoiseen museoon ei kielletty kokonaan, kuten jotkut toivoivat. Nyt lapselta vaaditaan vanhempien lupa museoretkelle osallistumiseen. Se on sinänsä sääli, sillä minusta juuri ne lapset, joiden vanhemmat pitävät muiden uskontojen esittelemistä kauhistuksena, tarvitsisivat tätä museota eniten.

Lelumuseossa minä huokailin My Little Pony- lelujen ääressä ja Lauri puolestaan erilaisten pelien ja valtavan junaradan ääressä. Kellomuseossa aloin olla jo väsynyt ja huokailin ainoastaan nälkääni, Lauri puolestaan oli loputtoman kiinnostunut kellojen historiasta. Kävi ilmi, että rannekelloja on alettu valmistaa silloin, kun naiset ovat alkaneet käydä töissä. Silloin naisetkin ovat alkaneet tarvita kelloa, mutta naisten asusteissa ei ollut paikkaa taskukellolle.

Samassa rakennuksessa sijaitsevan Espoon kaupunginmuseon jouduimme jättämään seuraavalle kerralle.

Lahopäät

Ryhdyimme eilen katsomaan elokuvaa, jonka olimme nauhoittaneet televisiosta. Heti elokuvan alettua totesin, että olin nähnyt kyseisen elokuvan aiemminkin. Laurilla ei ollut mitään mielikuvaa, vaikka minusta me olimme katsoneet sen yhdessä. Tietysti Lauri rupesi sitten tenttaamaan, mitä elokuvassa tapahtuu, jos kerran olemme katsoneet sen yhdessä vasta vähän aikaa sitten, kuten minä väitin. Yllätyksekseni en muistanut yhtään. Jatkoimme siis elokuvan katsomista. Puolivälissä Laurikin muisti, että olemme todellakin katsoneet tämän filmin yhdessä. Kuitenkaan kumpikaan meistä ei osannut ennustaa, mitä seuraavaksi tulee tapahtumaan. Olemme mekin yhden sortin lahopäitä. Eihän tässä tarvita mitään sarjoja eikä edes useampia elokuvia, näköjään meille riittää jännitykseksi saman elokuvan katsominen useampaankin kertaan. Vanhuksina voimme varmasti jo katsoa saman filmin vaikka joka päivä, ja aina loppuratkaisu jännittää yhtä paljon.

Sunnuntaina kävimme katsomassa Emman ja Pertun perheen uutta jäsentä, Vilhoa. Lokakuussa syntynyt Vilho oli todella pieni, vaikka minulle kerrottiinkin, että ikäisekseen hän on aika iso. Vilholla on hyvin miettiväinen ilme. Odotan, että saisin tutustua siihen tyyppiin, mutta sehän ei oikein voi tapahtua ennen kuin hän puhuu. Ennen sitä me emme voi yhtään tietää millainen persoona noiden mietteliäiden kasvojen takana on.

Lauantaina Pertti, Riikka ja lapset olivat kylässä. Söimme ja pelasimme, ja perheen nuorimmainen onnistui voittamaan Carcassonnen yli 80 pisteen erolla viimeiseksi tulleeseen. Kyseessä on siis todellakin perhepeli, jossa lapset voivat voittaa aikuiset ihan mennen tullen.

Valoa pimeään

Eilen päätin, että vaikka ei ole vielä edes joulukuu, saa ikkunoihin jo laittaa sähkökyntteliköt. Sen verran pimeässä joudumme elämään. Ulkona vallitsevan syksyisen pimeyden lisäksi mielet ovat olleet synkkinä Jokelan tapahtumien vuoksi. Jostain syystä kyntteliköt ikkunoilla ja mukillinen glögiä peiton alla tuntuvat hyviltä avuilta.

Piristystä saimme myös viikonloppuna, kun Sami, Pisa, Antton, Sanna, Juha ja Nina kävivät kylässä. Hyvää ruokaa, musiikkia, halauksia, glögiä ja vanhoja valokuvia - mikä voisi olla parempaa?

Hääpäivä

Viikonloppuna vietimme ensimmäistä hääpäiväämme. Vuosi sitten toivoin hartaasti, että hääpäivänämme olisi lunta. Tilastojen valossa arvelimme, että toiveeni tuskin toteutuu marraskuun alussa. Onneksi tilastot voivat pettää, ja niinpä saimme hääkuvamme otettua kauniina aurinkoisena päivänä valkoisen hangen loistaessa taustalla. Yllätys oli melkoinen kun nyt, vuosi häidemme jälkeen, heräsin taas samaisena aamuna ensilumeen.

Lumen ihastelun lisäksi emme tehneet mitään erikoista, teimme vain sitä mistä eniten pidämme. Olimme kotona, laitoimme hyvää ruokaa ja nautimme toisistamme. Lisäksi pelasimme Carcassonnea. Huomasin olevani naimisissa varsinaisen velmuilijan kanssa. Minä rakensin huolellisesti kaupunkeja omalle niitylleni, jotta minun talonpoikani voisi toimittaa kaupunkeihin tavaraa. Kun sitten lähes pelin lopussa olin viimein tyytyväinen nyhertämiseeni, huomasin, että Lauri oli joka kerta valloittanut niittyni. Mitä useamman kaupungin olin saanut niitylleni rakennettua, sitä varmemmin hävisin pelin niittypisteitä laskettaessa.

Lyhyt ja lihava

En käy kovin usein vaateostoksilla, koska en lähtökohtaisesti tiedä kovin montaa inhottavampaa asiaa kuin vaateostoksilla käyminen. Talviaikaan se on erityisen inhottavaa, hiki virtaa talvitakin alla suurissa lämmitetyissä ostoskeskuksissa, ja sovituskopissa vaatteita on kuorittava monta kerrosta ennen kuin pääsee sovittamaan. Nyt olen kuitenkin tilanteessa, jossa kaikki housut ovat joko rikki tai jääneet pieniksi. Oli siis pakko selviytyä kauppaan todella pitkästä aikaa.

Aika-ajoin olen pitänyt itseäni lihavana, mutta Lauri ja jotkut ystävät ovat vakuutelleet että olen aivan normaalipainoinen. Tämä ajatus kuitenkin karisi sovituskopeissa housuja sovitellessa. Kävin varmaan kymmenessä eri kaupassa ja sovitin ainakin kolmeakymmentä housuparia, ja joka kerta sama tulos: jos housut mahtuvat kiinni vyötäröltä, ne ovat puoli metriä liian pitkät. Seppälän Great Girls- osasto on kokoluokitukseltaan aivan mainio, mutta sielläkin myydään vain mustia vaatteita, eikä koskaan sieviä asukokonaisuuksia. Jos myydään harmaat suorat housut, miksi ei myydä siihen sopivaa jakkua? Eikö lihavien kuulu pukeutua sievästi ja värikkäästi? Jos joku tietää, mistä kaupasta saisi ostettua housut mallia lyhyt ja lihava, kertokoon sen heti!