Lahopäät
Ryhdyimme eilen katsomaan elokuvaa, jonka olimme nauhoittaneet televisiosta. Heti elokuvan alettua totesin, että olin nähnyt kyseisen elokuvan aiemminkin. Laurilla ei ollut mitään mielikuvaa, vaikka minusta me olimme katsoneet sen yhdessä. Tietysti Lauri rupesi sitten tenttaamaan, mitä elokuvassa tapahtuu, jos kerran olemme katsoneet sen yhdessä vasta vähän aikaa sitten, kuten minä väitin. Yllätyksekseni en muistanut yhtään. Jatkoimme siis elokuvan katsomista. Puolivälissä Laurikin muisti, että olemme todellakin katsoneet tämän filmin yhdessä. Kuitenkaan kumpikaan meistä ei osannut ennustaa, mitä seuraavaksi tulee tapahtumaan. Olemme mekin yhden sortin lahopäitä. Eihän tässä tarvita mitään sarjoja eikä edes useampia elokuvia, näköjään meille riittää jännitykseksi saman elokuvan katsominen useampaankin kertaan. Vanhuksina voimme varmasti jo katsoa saman filmin vaikka joka päivä, ja aina loppuratkaisu jännittää yhtä paljon.
Sunnuntaina kävimme katsomassa Emman ja Pertun perheen uutta jäsentä, Vilhoa. Lokakuussa syntynyt Vilho oli todella pieni, vaikka minulle kerrottiinkin, että ikäisekseen hän on aika iso. Vilholla on hyvin miettiväinen ilme. Odotan, että saisin tutustua siihen tyyppiin, mutta sehän ei oikein voi tapahtua ennen kuin hän puhuu. Ennen sitä me emme voi yhtään tietää millainen persoona noiden mietteliäiden kasvojen takana on.
Lauantaina Pertti, Riikka ja lapset olivat kylässä. Söimme ja pelasimme, ja perheen nuorimmainen onnistui voittamaan Carcassonnen yli 80 pisteen erolla viimeiseksi tulleeseen. Kyseessä on siis todellakin perhepeli, jossa lapset voivat voittaa aikuiset ihan mennen tullen.
tämän postitti Katri Söder @ 14:15
2 Kommentit:
Voi, kyllä pienet ihmiset kertovat itsestään paaaljon ennen puhetaitoa. Nuorempi kummipoikani täyttää viikon päästä kaksi ja sanoja on kourallinen. Nekin sellaisia äärettömän käytännöllisiä, kuten tatto(traktori), auto, oto(mopo), titte (pippeli), otta(potta), ei, tiitto(kiitos) ja äiti(kaikki maailman aikuiset ihmiset). Vaan kuitenkin vieraampikin tietää, että Veeti on leikkisä, iloinen ja laulavainen. Luonne on positiivinen ja lapsi luottaa aikuisiin. Hän ymmärtää paljon ja osallistuu keskusteluihin omalla kielellään ja eleillään. Kun Veetiä tuntee paremmin, hänen kanssaan voi jo keskustella, tehdä kotiaskareita, ulkoilla, leikkiä, laulaa...
Eli kyllä lapsen tuntee ennen puhetaitoakin. Äiti ja isä tuntevat lapsensa muutamassa viikossa ja tietävät, milloin jotain on vialla ja milloin lapsella on kehityspyrähdys.
Joo...
Täytyy sanoa, että minun on vaikea kuvitella itseäni miettimässä joidenkin toisten ihmisten lapsen luonnetta tämän eleiden perusteella. Ja hiukan kyllä myös epäillyttää, miten pitkälle meneviä johtopäätöksiä voi edes tehdä pikkulapsen hymyilystä tai leikkisyydestä. Eihän sellainen vielä mitään maailmasta tajua. Silloin on helppo olla leikkisä ja luottavainen.
Lähetä kommentti
<< Home