Omaa aikaa

Kesä on tehnyt todella hyvää. Nyt olo tuntuu seesteiseltä, sellaiselta, että jaksaa nauttia niistä pienistä ihanista asioista joita elämä on täynnä. Vaikkapa sellaisista kuin kävelylenkki Espoossa töiden jälkeen. Ensin kirpeä nokkosten tuoksu kuljettaessa puropuiston läpi, sen jälkeen hilpeä kukkaistuoksu siirtolapuutarhan kodalla ja sitten suolainen tuulahdus meren ohi mentäessä. Nokkoset uudelleen, ja sitten olenkin jo kotona.

Mikään ei voita sitä riemua, kun parvekkeella istuessani basilikan tuoksuun sekoittuu pikkuhiljaa keittiöstä kantautuva curryn tuoksu kuten eilen, kun Lauri kokkasi kielen mukanaan vievää katkarapucurrya. Rakkaan tekemän herkkuillallisen syöminen yhdessä on tärkeämpää kuin melkein mikään muu. Nautintoa tuo myös se, kun ilta alkaa pimentyä ja voi pitkästä aikaa sytyttää kynttilät ja käpertyä sohvan nurkkaan nauttimaan kupillisen kuumaa kaakaota. Tai kun löytää lehdestä uuden herkullisen ruokaohjeen.

Olen siis viimein päässyt elämässäni sellaiseen vaiheeseen, jossa erilaisia illat vieviä luottamustoimia ei ole liikaa. Omasta ajasta nauttiminen vaatii lisäksi sitä, että on tottunut viettämään omaa aikaa. Se on vaatinut harjoittelua, mutta nyt olen sen oppinut. Kaiken tämän ohella olen myös oppinut jotain, mitä ystäväni ovat yrittäneet vuosien varrella minulle opettaa: olen oppinut sanomaan ei. Näin ollen voin turvata sen, että omaa aikaa tulee olemaan riittävästi myös jatkossa.