Pienin askelin

Olen tottunut liikkumaan paljon, joten viime viikko sohvalla on saanut minut huonotuuliseksi ja surulliseksi, jotenkin levottomaksi. Eilen päätin, että nyt on pakko päästä liikkumaan. Aloitin pienillä askelilla, tein aivan rauhallisen ja lyhyen kävelylenkin. Pystyin kävelemään rauhallisessa tahdissa viisitoista minuuttia, sitten selkä alkoi jo huutaa. Olin kuitenkin tyytyväinen, kuin olisin valloittanut saavuttamattoman vuoren, kun pystyin kävelemään rannalle ja takaisin. Tänään aion kokeilla onneani ja mennä itämaiseen tanssiin, viime viikolla sen väliin jääminen oli ehkä suurin takaisku.

Eilistä päivää piristi kävelylenkin lisäksi kaksi puhelinsoittoa. Ensin soitti pikkusisko, joka oli saanut lopputyön valmiiksi ja saanut asunnon. Tulin todella iloiseksi, sisko kuulosti oikein onnelliselta. Lähes heti sen puhelun jälkeen soitti vanha ystävä, josta en ole kuullut mitään vuoteen. Puhuimme pitkään ja nauroimme paljon, aivan niin kuin me aina olemme tehneet. Tuntui aivan kummalliselta että en ollut tullut soittaneeksi hänelle, sillä puhelimessa puhuessamme tajusin että olin kaivannut häntä. Vuoden aikana on molemmille tapahtunut paljon, joten asioita oli paljon päivitettävänä. Minä olen mennyt naimisiin ja vaihtanut työpaikkaa, ja paljon oli ehtinyt tapahtua ystävällenikin. Sovimme, että pian nähdään.

Illalla katsoimme Laurin kanssa televisiosta nauhoittamamme elokuvan Pelon maantiede. Olin lukenut tämän Anja Kaurasen kirjan yli kymmenen vuotta sitten, ja silloin kirja vaikutti minuun syvästi. Ajattelin, että naisena minäkin kuljen kotiini pidempää reittiä kuin ehkä miehenä kulkisin, sillä yksin pimeässä ei metsän läpi kannata oikaista. Miehet eivät välttämättä tiedä, millaisena yhteiskunta ja ympäristö näyttäytyy toiselle sukupuolelle. Pimeiden puistojen pelkääminen ja lasikattoon törmääminen ovat asioita, joita ei ole helppo huomata jos niitä ei joudu kokemaan.