Surua ja ihmetystä

Kauhajoen järkyttävät tapahtumat ovat herättäneet surua ja ihmetystä. Suomessa on pienaseita väkilukuun nähden todella paljon, eikä edes Jokelan murheellisten tapahtumien jälkeen nähty tarpeelliseksi ryhtyä aselain tiukentamiseen. Pienase ei ole kenellekään tarpeellinen, ja pienellä aseella tehdään suurta tuhoa. Miksi hallitus ei siis ryhtynyt toimeen, vaan jäi odottamaan uutta onnettomuutta? Miksi pienaseita ei voitaisi kieltää yksityishenkilöiltä kokonaan?

Jos minä olisin sisäministeri enkä olisi katsonut tarpeelliseksi tehdä Jokelan jälkeen mitään, eroaisin tehtävästäni välittömästi. Mielestäni tämä on selkeä ministerin tehtävien laiminlyönti. Ehkäpä ministerin mielestä ei todellakaan ollut syytä ryhtyä toimiin, eihän hän yhä vieläkään pidä pienaseiden kieltoa yksityishenkilöiltä tarpeellisena. Pääministeri sen sijaan on väläytellyt tätäkin mahdollisuutta. Toivonkin, että pääministeri nyt edes tämän kerran ryhtyisi toimenpiteisiin, eikä jättäisi asiaa vain puheiden tasolle ja esittelevän ministerin vastuulle.

Toinen näiden tapahtumien mieleen nostattama asia on yhteiskunnan kilpailuhenkisyys. Nuoret (ja aikuisetkin) kokevat suurta epävarmuutta. Työelämä on muuttunut työpätkiksi, työntekijät ovat kuin jatkuvalla koeajalla ja omaa osaamista ja paremmuutta on jatkuvasti todisteltava. Paineet kasvavat. Samaan aikaan kouluterveydenhuolto ja lasten ja nuorten mielenterveyspalvelut jätetään lapsipuolen asemaan. Onko hyvinvointiyhteiskuntamme todella niin kova, että kaikki eivät pysy mukana?