Tuittupää

Yleensä olen aina kiltti, hymyilevä ja rauhallinen kuin viilipytty. Tänään kuitenkin useat pienet asiat kasaantuivat mustaamaan mieltäni. Iltapäiväkahvien aikaan näitä pieniä asioita oli jo mahdotonta pitää sisällään. Niinpä istahdin kahvipöytään ja annoin tulla suurella höyryllä ulos kaiken, mikä mieltäni oli painanut. Kahden minuutin kuluttua huomasin istuvani pöydässä yksin.

Toivottavasi en pahoittanut kenenkään mieltä, se ei suinkaan ollut tarkoitukseni. Koin vain oloni voimattomaksi ja turhautuneeksi. Vihaan sitä kun en pysty kontrolloimaan asioita. Vielä enemmän vihaan sitä, jos minun odotetaan kontrolloivan asioita joista en tiedä tarpeeksi kontrolloidakseni niitä.

Tänään olen oppinut, että jos jokin asia ahdistaa, ei se huutamalla parane. Parempi olisi antaa asian olla seuraavaan päivään ja miettiä sitten uudelleen. Ehkä ongelma ei poistu yön yli nukkumalla, mutta ei se totisesti poistu silläkään, että rähisee kaikille jotka onnettomuudekseen sattuvat istumaan samaan pöytään.