Epäonnen vainoama

Joskus on niin, että kun joku asia lähtee menemään päin mäntyä, niin sitten se menee oikein kunnolla pieleen. Tämä päivä on juuri sellainen. Aamulla suunnittelin, että menen töiden jälkeen jumppaan. Olin pakannut jumppakassinkin jo illalla, jotta varmasti pääsen jumppaani. Bussissa istuessani huomasin kuitenkin, että olin unohtanut jumppakassin kotiin. Voi sitä harmin määrää!

Heti aamusta oli kokous, johon halusin ehtiä ajoissa. Tänä aamuna vaan sattui niin, että Länsiväylällä oli sattunut jokin pieni onnettomuus, jonka takia jopa bussikaistakin seisoi. Siinä minä sitten istuin paikallaan kököttävässä bussissa seuraamassa kuinka aika kului. Pian totesin, että saan heittää haaveet siitä että ehtisin kokoukseen ajoissa. Paha tuuleni sen kuin kasvoi, ja Lauri parka sai kaiken kuunnella.

Töissä tuli huono omatunto siitä että olin purkanut kiukkuani Lauriin, joka oli tilanteeseen täysin syytön, ja sen vaan lisäsi pahaa mieltäni. Päätin kuitenkin ryhdistäytyä, ja töiden jälkeen menin ostamaan jumppa dvd:n, jotta voisin jumpata edes kotona. Mutta voi itku ja hammasten kiristys! Meillä on niin tekniset laitteet kotona, että en onnistunut saamaan mokomaan rakkineeseen ääntä lainkaan. Jumppasin sitten ilman ääntä, mikä on hölmöäkin hölmömpää, mutta en aikonut antaa tämän epäonnen päivän lannistaa minua.

Jumpattuani päätin, että koska Lauri ei ole vielä kotona, puran pahaa tuultani blogiin. Mutta kuinka ollakaan, tietokone ei suostunut käynnistymään. En oikeastaan edes yllättynyt. Soitin Laurille ja pyysin häntä tuomaan tullessaan ison levyn suklaata, vaikka olinkin päättänyt olla lankeamatta herkkuihin. Loppupäivän aion maata sängyssä ja syödä suklaata, ja toivon, että peiton alta minua ei mikään epäonni pysty metsästämään.