Kesälesken syyspaniikki

Ennen rakastin kaikkia vuodenaikoja, odotin vuodenajan vaihtumista ja korostin vuodenaikojen olemassaoloa kotonani. Minulla oli erikseen kesäverhot ja talviverhot, kesäpöytäliinat ja talvipöytäliinat. Koristelin kodin aina asianmukaisesti ja laitoin kauteen sopivia ruokia. Nykyään kesä on ainoa vuodenaika josta todella pidän. Syksyllä alkaa taas suuri pimeä. Pimeä, joka ahmaisee sisäänsä kaiken. Kaiken ilon, kaiken lämmön ja kaiken energian. Talvella sama pimeä jatkuu, höystettynä perhananmoisella kylmyydellä joka estää ulkonaolon, silmiin katsomisen, hymyilyn ja melkein hengittämisenkin. Ja kevät, kevät on odotusta. Itsessään kevät ei olisi mitään, ei ilman siihen sisältyvää lupausta siitä, että kohta on taas kesä.

Ja nyt yritän epätoivon vimmalla nauttia kesän viime pisaroista. Eilen ostin torilta perunoita ja sanoin myyjälle, että olen juuri ollut Japanissa missä ei ollut perunoista tietoakaan, joten nyt on nautittava uusista perunoista kuin viimeistä päivää. Myyjä tokaisi, että johan ne nyt kohta ovat vanhoja perunoita. Tästä alkoi syksy-paniikkini. Apua, pian on pimeää, nyt on pakko nauttia joka ikisestä aurinkoisesta hetkestä, koskaan ei tiedä mikä hetki on se viimeinen!

Tänään lähden mökille nauttimaan kesästä ja valosta ja lievittämään kesälesken tuskaani. Lauri on Arkangelissa, lähti heti Japanista tultua ja palaa vasta maanantaina. Ja minä keitän kahvit kahdelle, laitan jäätelöä kahteen kuppiin ja ikävöin. Onneksi siskoni Noora tuli kyläilemään, niin että kotona on aina joku jolle sen ylimääräisen jätskikupin voi työntää käteen.