Murheen murtama

Aamulla lähdin töihin puoli seitsemän aikaan. Lauri jäi kotiin
nukkumaan. Törmätessäni väsyneenä eteisen penkkiin käännyin vielä
luomaan viimeisen silmäyksen lämpimään peittoon kääriytyneeseen
tuhisevaan mieheen, ja olin vilpittömän kateellinen.

Metroon noustessani otin lapasen kädestäni ja sipaisin vaistomaisesti
vasemmassa nimettömässäni olevaa sormusta. Sydämeni jätti yhden
lyönnin väliin, ja hitaasti käännyin katsomaan sormeani huomatakseni
sen minkä jo tiesin. Sormus oli poissa. Koitin sormeani uudestaan,
suljin silmäni ja katsoin uudestaan, mutta sormus pysyi poissa.
Pengoin käsilaukkuni, käänsin lapaseni ympäri ja katsastin lattian
ympärilläni, mutta sormusta ei vain näkynyt.

Poissa. Rakkain (ja myös kallein) koskaan omistamani esine oli poissa.
Jo näin lyhyessä ajassa sormukseen oli latautunut sellainen tunnearvo,
että kyynelet hiipivät silmiini kun vähitellen tajusin, että tämä ei
ole unta vaan totisinta totta.

Ajatukseni juoksivat pienimmästä pahasta kohti suurinta: Millainen
morsian hukkaa sormuksensa jo parin kuukauden kuluttua kihlauksesta,
ajattelin. Ja vielä pahempaa; näin monta kuukautta ennen häitä. Häät!
Miten minä menen naimisiin ilman sormusta? Ja sitten: tietenkin tämä
on enne. Kaikki menee pieleen!

Hädissäni soitin Laurille. Itkuisena sopersin, että minä olen hukannut
sormuksen, kaikki menee pieleen ja varmasti rakkauskin on loppunut.
Lauri jaksoi lohdutella. Hän muistutti, että olen nyt hukannut vain
sormuksen, en Lauria. Minä osaan olla niin tohelo, että olisi sekin
mahdollista, joten huokasimme yhdessä helpotuksesta.

Illalla olen menossa Tarja Halosen emännöimiin juhliin presidentin
linnaan. Oloni on sormuksen katoamisen takia alaston ja surkea, mutta
toivottavasti juhlat piristävät mieltä.