Pieni Suomi

Olin tänään sattuneesta syystä auttamassa lääkäreiden ydinsodan vastaisessa kongressissa sen verran, että kuljetin muutaman nepalilaisen vieraan bussilla entisen pomoni asunnolle, missä he yöpyivät. Vierailla oli Suomesta hyvin oikeanlainen mielikuva: täällä on kylmä ja ihmiset ovat vaiteliaita. Mutta kuinkas ollakaan, ensimmäinen mielikuva tietysti kumoutui jo heti lentokentällä. Sää oli kaunis ja lämpötila lähenteli kahdeksaatoista. Ei ehkä ihan niin lämmintä kuin Nepalissa, mutta ei myöskään niin kylmää kuin Suomessa syyskuussa pitäisi olla.

Toinenkin mielikuva saatiin kumottua aika pian. Koska vieraat piti hakea Hakaniemestä, satuimme tietysti törmäämään kadulla aika moneen tuttuun jo ennen kuin selvisimme bussille. Kun monet ihmiset moikkasivat hymyillen ja kuulumisia kysellen, vieraat jo kyselivät, ovatko nämä kaikki ihmiset suomalaisia. Vakuutin että ovat.

Bussipysäkillä rupesin epäröimään oikean bussin numerosta. Niinpä kaivoin kartan esille ja ryhdyin tutkimaan asiaa. Silloin takaani kuului selvällä englanninkielellä: Katri, mihin te olette menossa? Eräs kansainvälisissä tehtävissä työskentelevä tuttuni siinä sattui odottamaan omaa bussiaan. Vastasin englanniksi pelkkää etunimeä käyttäen, kenen kotiin olemme matkalla. Silloin tuttuni riemastui, että hän asuu siinä ihan naapurissa ja jää itse kaksi pysäkkiä aikaisemmin kuin me, joten hän voi neuvoa oikean paikan jäädä pois. Nepalilaiset vieraat pyörittelivät päätään ja kysyivät, montako ihmistä Suomessa asuu.

Kun suomalainen tuttuni sitten oli jutellut vieraiden kanssa koko matkan ja jäänyt pois bussista, vieressäni istuva nainen liittyi keskusteluun. Hän oli sattunut kuulemaan, kun tuttuni neuvoi meitä kävelemään aivan kadun päähän, joten hän lupautui saattamaan, jos tarvitsee. Hänkin kun sattui tuntemaan ihmiset, joiden kotia olimme etsimässä.

Loppu hyvin, kaikki hyvin. Löysimme määränpäähämme, ja nepalilaiset vieraat kertovat kotiin mennessään, että suomalaiset ovat avoimia, puheliaita ja avuliaita. Ja tuntevat kaikki toisensa.