Puoluekokoukseen

Huomenna aamulla hyppään junaan ja suuntaan kohti Hämeenlinnaa ja puoluekokousta. Kokousjännitys kipristelee jo varpaissa saakka. Puoluekokoukseen on mukava mennä, tapaamaan tuttuja ja pitämään hauskaa mutta myös tekemään töitä ja olemaan osana puolueen uudistumista.

Itse toimin sihteerinä hyvinvointi- ja kulttuurivaliokunnassa, joka käsittelee tulevaisuusohjelman "Ei vain leivästä – kohti henkistä hyvinvointia". Mielestäni se on ehkä tärkein ohjelma, joka kokouksessa käsitellään. Tarkoituksena on löytää keinoja lisätä ihmisten hyvinvointia tilanteessa, jossa taloudellinen kasvu on suurta, mutta myös mielenterveysongelmien ja henkisen pahoinvoinnin kasvu on suurta.

Ohjelma on mielestäni hyvä. Haluan elämäni olevan sellaista, millaiseksi ohjelma toteutuessaan sen lupaisi: aikaa riittäisi läheisten kanssa olemiseen, kun kaikilla politiikan sektoreilla otettaisiin huomioon ihmisten ajan käyttö. Työpaikoilla olisi hiljainen tai elämyksellinen huone, jossa voisi välillä rentoutua. Työsuhteet olisivat vakituisia ja työajat riittävän lyhyitä. Joka vuosi saisi yhden palkallisen vapaapäivän lisää yhteisöllisyyden vahvistamiseen. Asuinalueet kaavoitettaisiin kauniiksi ja yhteisöllisiksi, ja ympäristö tarjoaisi tilaa luovuudelle ja seikkailulle. Liikunta olisi edullisempaa, valtion museot maksuttomia ja kaikkein heikoimmassa asemassa olevista huolehdittaisiin niin kotimaassa kuin muuallakin. Ohjelma tarjoaa hyvää arkea. Ohjelman viimeinen lause kuuluu: Arkisen elämän arvostus alkaa tästä, saalistuksen aika on vihdoin ohi.

Asioiden lisäksi puoluekokouksessa tehdään tietysti myös henkilövalintoja. Siinäkin meillä on mahdollisuus todelliseen uudistumiseen. Voimme valita puheenjohtajaksemme nuoren naisen, jolla on ajatukset ja arvot kohdallaan. Tarvitsemme puheenjohtajan, joka vie yhtenäisen puolueen kohti tulevaisuutta. Minun mielestäni paras valinta olisi Jutta Urpilainen. Henkilövalinnoissa jännitys säilyy loppuun asti.

Mietin eilen, osallistuisinko illanviettoon kokousedustajien ja muiden "aikuisten" kanssa, vai menisinkö mieluummin Demarinuorten järjestämään nuorekkaampaan illanviettoon. Aluksi ajatus nuorekkaammasta illanvietosta tuntui omemmalta, mutta sitten tajusin kauhukseni että tunnen nykyään enemmän ihmisiä "aikuisten" illanvietosta kuin nuorten. Ehkä täytyy vain tunnustaa tosiasiat: minä en ole enää demarinuori.