Kolmenkympin kriisi

Eilen täytin kolmekymmentä. Sain äidiltä kortin, jossa oli ruusuja ja kultaisin kirjaimin numero 30. Kirjoitettuna luku näytti jotenkin lopulliselta, vanhalta ja vakavalta. Tuntui siltä, että nyt pitäisi ruveta tietämään, mitä elämältään haluaa. Vielä toissapäivänä olin sitä mieltä, että minua ei mikään kolmenkympin kriisi tavoita, mutta nyt alan jo ymmärtää mitä ikäkriisillä tarkoitetaan. Ikään kuin vielä sunnuntaina olisi voinut olla autuaan tietämätön siitä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan, mutta tänään pitäisi jo olla varmuus kaikesta.

Onneksi Lauri sai jopa sellaisen traagisen tapahtuman kuin kolmekymppiseksi tulemisen vaikuttamaan hauskalta. Hän oli laittanut yllätyksenä puhelimeeni soittoääneksi aikuisen naisen. Aamubussissa sitten kuuntelin, kuinka jonkun puhelin soitti lakkaamatta aikuista naista, ja paheksuin mielessäni sitä onnetonta joka ei viitsi vastata puhelimeen. Ajattelin, että jos on noin nolo soittoääni, niin luulisi edes vastaavan mahdollisimman nopeasti. Töihin päästyäni puhelin soi uudestaan, ja vasta silloin hoksasin että tämä soittoääni kuuluu minun puhelimestani. Hymyilytti.

Lounaalla kävimme Veeran kanssa vakavia keskusteluja elämästä ja olemisesta. Pohdimme, mikä tekee minusta minut ja Veerasta Veeran. Ehkä tuo keskustelu ei selkiyttänyt elämisen tarkoitusta, mutta ainakin se osoitti sen, että hyvä ystävyys vain syvenee ajan kuluessa. Ajan kuluminen voikin siis olla myös positiivinen ilmiö.

Myös Laurilta saadut kymmenen punaista ruusua saivat minut ajattelemaan, että on sittenkin ihan kivaa kun on syntymäpäivät.