Lunta!

Koko talven olen odottanut lunta. Pimeys ja lumettomuus sekä jatkuva vesisade ovat ahdistaneet ja väsyttäneet. Olen jo ollut taipuvainen uskomaan, että lumi liittyy olennaisella tavalla suomalaisten koko identiteettiin. Onhan meillä kaikilla isovanhemmat, jotka ovat hiihtonsa hiihtäneet talvisodan hengessä, sekä vanhemmat, jotka puolestaan ovat hiihtäneet kouluun kesät talvet.

Lapsuuden pitkät kesät ovat osa lapsuutemme myyttiä ja identiteettimme muovaajaa, mutta niin ovat talvien pulkkamäet, koulun hiihtokilpailut, valtavat lumilinnat, luistelukentät ja lumienkelitkin. Jostain syystä mieltäni on vaivannut se, että en voi mennä kauppaan potkukelkalla tai laskea takapihalla mäkeä minisuksilla – tässä mielen pahoittamisessa relevanttia ei ole se, etten omista potkukelkkaa tai minisuksia, eikä edes se, etten oikeasti rakentaisi lumiukkoja tai laskisi pulkkamäkeä vaikka lunta olisikin.

Nyt meillä on kuitenkin taas lunta, ja kaikki hymyilevät puhuessaan siitä aamuisella bussipysäkillä. Ei haittaa, että heräämme aamukuudelta lumiauraan, ei haittaa, että olimme jo asennoituneet kevään odotukseen, eii haittaa edes se, että jokainen meistä on matkalla töihin ja sen jälkeen kotiin laittamaan ruokaa ja siivoamaan, tekemään aikuisten asioita. Tärkeintä on se, että voisimme sännätä lumisotaan, vaikka emme tietysti säntää.