Uskallusta

Kerroin tänään uudelle kollegalle, että olen avustajana nyt kolmatta kertaa. Ensimmäisellä kerralla päätin pyrkiä SONK:n puheenjohtajaksi ja toisella kerralla siirryin puoluetoimistolle vuodeksi. Kollega totesi, että on todella hienoa, kun jotkut uskaltavat tehdä elämässään uusia, rohkeita ratkaisuja. Jäin miettimään tuota lausahdusta, koska omasta mielestäni ratkaisut eivät olleet erityisen rohkeita. Molemmilla kerroilla siirryin jo olemassa olevaan, mielenkiintoiseen paikkaan. Molemmilla kerroilla vaalit häämöttivät jo niin lähellä, että työni eduskunnassa olisi joka tapauksessa loppunut pian.

Nyt olen jälleen avustajana. Välillä olen ajatellut jääväni opiskelemaan täysipäiväisesti, se lienee ainoa tapa jolla näin paljon vapaa-aikaa ja harrastuksia arvostava ihminen voisi haaveilla valmistumisesta. Toisessa vaakakupissa painaa kuitenkin säännöllinen työ, jossa työsopimusta on jäljellä vielä kolme vuotta. Pidän työstäni, tästä työympäristöstä, esimiehestäni, säännöllisestä palkastani sekä kesälomista. Siirtyminen opiskelijaksi vailla mitään tuloja olisi todellinen rohkea ratkaisu, mutta sen ratkaisun tekijäksi ei minusta taida olla. Ainakaan ihan vielä.

Yhtenä aamuna aamubussissa kiinnitin huomioni nuoreen mieheen, joka kuunteli radiota kovalla kaiuttimista. Ei siis korvalapuilla, vaan niin, että koko bussi saattoi osallistua "musiikkinautintoon". Ajattelin, että vaatii melkoista uskallusta toimia noin epäsovinnaisesti, eihän nyt suomalaisessa aamubussissa sovi metelöidä tai herättää huomiota. Sitten nuori mies alkoi laulaa mukana. Nyt muut matkustajat jo uskalsivat vilkuilla sivuilleen: kuka laulaa, onkohan tässä tapahtumassa jotain vaarallista? Minua hymyilytti. Itse en missään tapauksessa haluaisi käyttäytyä bussissa huomiota herättävästi, mutta tämä laulava nuori mies kyllä sai minut hyvälle tuulelle.

Tarvittaisiinkohan elämässä vähän enemmän uskallusta?