The Lobster Shop

Olin eilen katsomassa Espoon kaupunginteatterin näytelmän The Lobster Shop ensi- iltaa. Täytyy sanoa, että se oli omituisinta mitä olen pitkään aikaan nähnyt. Näytelmän juonta ei näytelty perinteisellä tavalla, vaan kertoja kertoi, ja väillä lauloi, mitä tapahtuu. Samaan aikaan näyttelijät tanssivat taustalla, tosin ihan perinteisessä mielessä heidän liikkumistaan ei voi kutsua tanssiksi. Välillä taustalla pyöri videokuvaa. Juonen seuraamista hankaloitti se, että välillä toinen kertoja totesi edellisen kertojan kertomuksen valheeksi tai kuvitelmaksi. Lisäksi seuraamista saattoi välillä hankaloittaa se, että esityksen kieli ei ollut suomi, vaan englanti ja ranska.

En ryhdy leikkimään taiteen tuntijaa, vaan sanon heti, että suurimmaksi osaksi en ymmärtänyt näytelmästä yhtään mitään. Yritän kuitenkin ymmärtää jotain. Lähes kaikki henkilöt osoittautuivat lopussa joksikin muuksi kuin ensin ajattelin. Lapsenraiskaaja olikin hyvä ihminen, joka uhrautui vankilaan pelastaakseen nuoren prostituoidun elämän. Kloonattu ihminen, jonka aluksi kerrottiin asuvan katuojassa olosuhteiden uhrina ja ilman omaa syytään osoittautui lopussa väkivaltaiseksi hyväksikäyttäjäksi joka pisti kokonaisen lähiön tuleen. Tiedemies joka kloonasi ihmisen kuvitteli, että tämä olisi hänen suurin saavutuksensa, mutta se osoittautuikin hänen tuhokseen. Oliko siis tarkoitus sanoa, että kaikki ei ole sitä, miltä näyttää? Tai ehkä tarkoitus oli vastustaa kloonausta. Mene ja tiedä.

Välillä tuntui siltä, että näytelmä yritti tarkoitushakuisesti olla rohkea ja rujo, ehkä jotta kriitikot huomioisivat sen paremmin. Muuta syytä en löytänyt sille, että venepakolaisen (tai ehkä hän ei ollut venepakolainen vaan kalastaja, tai ehkäpä sittenkin tarjoilija, se jäi vähän auki) piti esiintyä alun kohtauksessa aivan ilkosillaan. Puolet näytelmästä mietin, miksi yksi näyttelijöistä on koko ajan puolialastomana, rinnat paljaana ja alushousut vilkkuen, näytellen välillä taustalla yhdyntää erilaisten miesten kanssa. Lopussa hän paljastui prostituoiduksi, joka osittain selittää tämän, mutta toisaalta liika riettaus tuntui tarkoitushakuiselta.

Kuitenkin esityksessä oli jotain tavattomaan mukaansa tempaavaa ja energistä. Näyttelijät olivat erittäin lahjakkaita, ja onnistuivat kehon kielellä viestittämään tunnetiloja niin, että tuskan saattoi tuntea katsomoon asti. Tanssiminen, tai liikkuminen ylipäänsä oli kaunista ja erittäin taidokasta. Omituinen elämys, mutta huikea elämys siitä huolimatta.