Ei nimi naista pahenna
Häämatkaa varatessamme matkatoimisto halusi tietää niinkin hassun asian kuin sukunimen. Minä ilmoitin muitta mutkitta, että nimeni on Söder, mutta tokaisin sitten Laurille että mistäs sitä toisaalta tietää minkä niminen olen silloin kun matkan aika koittaa. Tästäpä sitten alkoikin melkoinen pohtiminen nimen tiimoilta. Söder vai Vuorenkoski?
Nimen vaihtamisen hyvä puoli olisi, että meidät olisi helpompi mieltää perheeksi, kun sukunimi olisi sama. Hotelleissa saisimme ehkä parisängyn eikä kahta erillistä sänkyä, kuten Japanissa oli asiaintila kun matkusti kahden eri sukunimen kanssa. Ja olisihan se tavallaan jännää, ikään kuin merkki siitä, että jotain on elämässä nyt tapahtunut.
Toisaalta haittapuoliakin on paljon. Nimen vaihtaminen olisi vaivalloista; joutuisi uusimaan passin, ajokortin ja jopa kirjastokortin! Näiden lisäksi uusintaan menisivät ainakin sähköpostiosoite ja käyntikortit. Eilen kotiin tullessani ajattelin miten hassua olisi ottaa oman kodin ovesta oma nimi pois ja jättää siihen Laurin nimi. Olisi hassua ajatella, että täällä ei enää asu ketään Söderiä.
Uuteen nimeen totuttelu voisi muutenkin olla hankalaa. Olen kuullut tarinoita, joissa ihmiset eivät älyä mennä lääkäriin oman nimensä kuullessaan, kun eivät miellä uutta sukunimeä omaksi nimekseen. Jotkut ovat kirjoittaneet virallisiin papereihin väärän nimen, tai hakeneet vahingossa viisumia eri nimellä kuin mitä passissa lukee.
Vaikka tämän tekstin plussia ja miinuksia laskiessa tuntuu selvältä, että en tule vaihtamaan nimeä, on asia silti aivan oikeasti auki ja pohdinnassa. Onneksi asia pitää päättää lopullisesti vasta vihkimispäivänä, joten vielä on aikaa kysellä nimeä vaihtaneilta ja vaihtamattomilta ystäviltä neuvoa ja pohtia ihan ajan kanssa. Toivottavasti tulen johonkin tulokseen, ettei tarvitse hääpäivänä heittää nimeä lantilla.
tämän postitti Katri Söder @ 20:40
12 Kommentit:
Vastaan lankapuhelimeen (lähinnä Joensuussa käydessäni, muualla ei juuri lankapuhelimia näy) aina 'Veera Julkunen'. Edelleen, jo vuosikausia eri sukunimellä kulkeneena, siskoni joka kerta refleksinomaisesti vastaa tähän tervehdykseen 'Saara Julkunen'. Joitain kertoja olen huomauttanut, ettei se ole enää hänen nimensä, mutta minkäs teet.
Eräs ulkomailla asuva suomalaistuttavani puolestaan ei aikoinaan tullut naimisiinmenon jälkeen uusineeksi Suomen passiaan, vaikka nimi vaihtuikin. Eli täytyi aina muistaa Suomen passilla matkustaessa varata lennot tyttönimellä...
Silloin kun ensimmäistä kertaa muutti yksin asumaan oli oma nimi ulko-ovessa kovin tärkeä asia, ikäänkuin todiste siitä, että on aikuinen. Luulen, että ajan kanssa siihenkin tottuisi, ymmärtäisi, että tuo olen myös minä, jos ovessa lukisikin joku toinen nimi.
Hassua miten erilailla ihmiset suhtautuvat nimiinsä. Joillakin (minulla) sen vaihtaminen ei ole tullut mieleenkään, joisille taas on itsestäänselvää että puolison (miehen) nimi otetaan.
Mutta kai uuteen sukunimeen ajan myötä tottuu, jos sille tielle lähtee. Ja kompromissina voi aina ottaa kaksoisnimen.
Kunhan ei lähde missiministeri Tanjan viitoittamalle tielle, niin kaikki on hyvin... :)
Hildur
Mieskin voi vaihtaa nimen... :) Näitäkin tapauksia on, eikä se miehen miehuutta yhtään vähennä. Tai molemmat voi pitää omansa. Minustakin ajatus yhteisestä sukunimestä, omasta "perhenimestä", on mukava, mutta oma identiteetti on ehkä vielä tärkeämpi enkä ole ihan ymmärtänyt ajatusta, että naisen pitäisi automaattisesti vaihtaa nimensä "koska näin on aina ennenkin tehty".
Jokaisen pitäisi saada löytää monista eri vaihtoehdoista oma ratkaisunsa, joka tuntuu hyvältä ja luontevalta molemmille. Jos ei kumpikaan halua muuttaa, on ihan ok molempien jatkaa omilla nimillään. Muutaman vuoden tai vuosikymmenen aikana tämä tapa varmasti Suomessakin enemmän yleistyy eikä sitä niin kovasti enää ihmetellä. Uusioperheiden myötä on maassa joka tapauksessa monia erinimillä kulkevia perheitä, jotka silti kokevat olevansa samaa perhettä hyvässä ja pahassa.
Varmaan molemmissa nimiratkaisuissa on puolensa, mutta itse en ole ikinä ajatellut, että nimen vaihtaminen olisi itselleni mikään vaihtoehto.
Oikeastaan piti vielä kommentoida tuota Veeran osuvaa kommenttia nimestä postiluukussa. Isäni yli 70-vuotis sisko nimittäin liikuttui kovasti, kun tuli ekan kerran luokseni kylään ja näki nimeni (hänen tyttönimensä) ovessa. Hänellä ei ollut ollut aikanaan mahdollisuutta pitää omaa nimeään avioliitossa. On oikeastaan aika yllättävää, ettei nykyinen sukunimilainsäädäntö ole kovin vanha, vaikka nimi on mielestäni oleellinen osa ihmisen identiteettiä.
Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että yhdistelmäsukunimet ovat kamalia. Miettikää vaikka jotain Tellervo Kylä-Harakka-Ruonalaa... huh. Tai minun tapauksessani, kun puolisoni sukunimi on Kylmä! Jotkut yhdistelmäsukunimeen päätyneet ovat tosin sitä mieltä, että jos lapsia on tai niitä on tulossa, niin äidillä on osittain sama sukunimi kuin lapsellaan - useinhan lapsen sukunimeksi valitaan isän sukunimi, jos äidillä on eri sukunimi lastensa isän kanssa - ja toisaalta myös osittain yhteinen sukunimi miehensä kanssa.
Itse olen ollut oikeastaan koko ikäni sitä mieltä, että jos joskus naimisiin päädyn jonkun miehen kanssa, otan hänen sukunimensä, oli tai tuli lapsia tai ei. Poikkeus on tosin se, että miehen sukunimi on jotain vähemmän viehättävän kuuloista kuten esimerkiksi Löllö. Olen edelleen samaa mieltä.
Toisaalta ymmärrän myös niitä naisia, jotka haluavat pitää tyttösukunimensä, koska se on useimmille identiteetti- ja itsenäisyyskysymys. Ja onhan varsin paljon suomalaisten näyttelijöiden, taiteilijoiden ja nykyään myös poliitikoiden keskuudessa yleistynyt tapa, että nainen ja mies pitävät kumpikin oman sukunimensä, kun menevät naimisiin, ja mahdolliset lapset jomman kumman, useimmiten isän, sukunimen. En tiedä sitten, onko kyseessä se, että näyttelijöistä ja taiteilijoista suuri osa on arvomaailmaltaan vasemmistolaisia, jotka eivät avioliittoinstituutioista perusta. Tai sitten kyse onkin siitä, että pariskunta ei ole mennyt lainkaan naimisiin, vaikka onkin tehnyt lapsia ja asunut yhdessä vuosikymmeniä. Ehkä se olikin näin.
Painiskelen samanlaisten ajatusten kanssa paraikaa ennen syyskuun toista. Olen aina ajatellut, että sukunimellä ei ainakaan feministisestä näkökulmasta ole mitään merkitystä minulle, sillä oma sukunimi on isäni, joten "miehen nimelle altistuminen" ei paina tässä mielessä paljoakaan. Niinpä olin omasta mielestäni jo aikoja sitten kallistunut siihen, että yhteinen sukunimi pitää perheellä olla ja jos miehelle tämä on tärkeää, niin minulle se on periaattessa sama.
Mutta mutta - eräänä päivänä asioidessani puhelimessa sain jälleen kerran ruveta tavaamaan sukunimeäni. Minullahan on jo vuosien ajan ollut totuttu kaava, miten sen tavaan: Gee niinkuin Gabriel, Oo niinkuin Olli, äR niinkuin Risto, äS niinkuin Sakari, Cee niinkuin Cecilia, Hoo niinkuin Harri, Koo niinkuin Kalle, Oo niinkuin Olli ja tuplaWee niinkuin Walt Disney. Yhtäkkiä rupesin miettimään, että minkälaista olisi omata ihan tavallinen suomalainen sukunimi ja kauhukseni totesin, että oma identiteettini onkin ollut sukunimessä voimakkaammin kuin olen kuvitellutkaan. Tietyllä tavalla kun on pitkään ollut sujut ja jopa ylpeä omista juuristaan, selkeä suomalainen sukunimi ja se ettei se herättäisi ainaista "Mikä??"-kysymystä, aiheuttaa minulle epämääräisen pelkotilan ja olon, että kauppaisin jotain itsestäni olennaista valtakulttuurille naimakaupan myötä.
Hmmm. Jos jollakin on lisää pointseja sukunimistä kuin jo nyt on esitetty, kuulisin ne mielelläni. Minullakin taitaa mennä lantin heitoksi...
Ai niin, Tanskassa on mukava tapa eli vanhemmat voivat pitää kumpikin oman nimensä ja lapset voivat saada molempien nimen, tosin toinen on ikään kuin "välinimi" meidän toisen etunimen tapaan, mutta sitä voi käyttää sukunimenä. Norjassa hieman sama, nykyisen kruununprinsessan Mette-Maritin sukunimi oli ennen Tjessem-Höiby vanhempien mukaan. Samaan tapaanhan nuori Jolie-Pittkin on saanut sukunimensä. Tähän suuntaan voisi suomalaistakin lainsäädäntöä kehittää.
Mutta jos päätyy nimenvaihtamiseen, kuten minä, niin siihen uuteen nimeen tottuu muutamassa viikossa. Itselleni miehen nimen ottaminen oli itsestään selvää jo pitkään ennen häitä, sillä minulla ei ole mitään siteitä isäni sukuun. Ja minusta on vain kiva, että meillä on mieheni kanssa yhteinen sukunimi.
Niin ja sinne häämatkalle lähdetään yleensä vanhan passin kanssa, joten se Söder oli ihan hyvä valinta matkaa varatessa...
Nimikysymykset näyttävät kirvoittavan paljon ajatuksia, koska ne koskettavat jokaisen minuutta ja identiteettiä. Heitänpä minäkin lusikkani soppaan ensimmäisenä miespuolisena henkilönä.
Omalla kohdallanikin nimikysymys on ajankohtainen, koska olen menossa reilun kuukauden päästä naimisiin. Meilläkin pähkäiltiin pitkään eri vaihtoehtoja: ottaako minun vai avovaimoni sukunimi vai kenties ihan joku muu yhteinen sukunimi.
Pohdimme asiaa paitsi meidän molempien myös mahdollisten tulevien lastemme tulevaisuuden kannalta. Minun vaakakupissani painoi paitsi sukunimen käyttökelpoisuus tulevaisuuden Suomessa ja maailmassa myös sen tarkoituksenmukaisuus meidän perheyksikkömme kannalta.
Elena kirjoitti halunneensa joskus vaihtaa oman sukunimensä selkeään suomalaiseen sukunimeen. Minun kohdallani tilanne taas on täysin päinvastainen, Rönkkömäki-sukunimi kun ei ole mikään maailman helpoin selittää ulkomaalaisille.
Kyllä siihen uuteen sukunimeen tottuu - aluksi... häiden jälkeen siihen uuteen keskittyykin, ja kun ne kaikki kortit pitää vaihtaa, niin tulee harjoiteltua uutta nimmaria siellä jos täällä. Mutta puoli vuotta häiden jälkeen, voi että on ollut vaikeaa! Nyt, siis jo melkein 8 kk häiden jälkeen tyttönimi lipsahtaa pankkikorttikuittauksiin salakavalasti, nyt taas pitkästä aikaa vastasin tyttönimellä puhelimeen (kännykkään..) eikä ammatillinen esittely uudella nimellä oikein vieläkään kuulosta hyvältä..
Itse hävisin nimikeskustelun miehen vedotessa sukunimen harvinaisuuteen, tyttönimeni kun on peräti viidellä tuhannella suomalaisella, uusi sukunimi vain ehkä viidelläkymmenellä ja yhteinen nimi perheelle oli tavoitteena. Yritin Tanskan mallia, kysyin jos saisin ottaa tyttönimeni kolmanneksi etunimeksi, mutta maistraatin täti mielsi sen niin sukunimeksi ja myös miehen nimeksi, ettei vielä onnistunut. Eli nimi muuttui ja hetkittäin se on jopa söpöä ja kivaa ja mies tykkää. Mutta silti. Ottaa koville, kun ovessa ei enää lue "omaa" nimeä. Onneksi huoltofirma jätti tahi unohti sen alakerran tauluun. Pitääkin käydä ottamassa siitä kuva :)
Blogin hallinnoija on poistanut tämän kommentin.
Olen Miran kanssa samaa mieltä siitä, että yhdistelmänimet ovat kamalia. Espoon valtuustostakin löytyy aikamoisia nimiyhdistelmiä. Itselleni en olisi sellaista voinut missään nimessä ottaa. Leppäkorpi-Mustakallio kuulostaisi Suomen luonnon lyhyeltä oppimäärältä, eikä mahtuisi yhteenkään lomakkeeseen.
Miran viestistä jää kummastelemaan ajatusta ettei vasemmistolaisuuteen kuuluisi avioliiton arvostaminen. Luin kesällä demarinaisten historiikin, joka oli kertomus vuosikymmenien työstä perheiden hyväksi. Minusta on eri asia, että aatteeseemme on kuulunut parantaa myös muunlaisten perheiden esim. avoliitossa olevien tai nyt homoliitossa elävien asemaa - se ei tarkoita etteikö samaan aikaan arvostaisi avioliittoa.
Itselleni nimi todella osa identiteettiä. Leppäkorpi ei ole vain nimi, vaan myös paikka. Se on paikka, missä olen oppinut puhumaan ja kävelemään, missä olen leikkinyt ja käynyt rajasotaa vesipyssyillä, missä olen palanut ja saanut ensimmäisen kissani. Olen asunut siellä viisi vuotta ja viettänyt monia kesiä. Vaikka se ei olekaan enää entisellään, ei sitä voisi mitenkään vaihtaa pois.
Nimikysymys oli meille niin itsestään selvä asia, ettemme siitä edes keskustelleet. Hetkeäkään en ole tuntenut, ettemmekö olisi oikea perhe, vaikka ovessamme onkin kaksi nimeä.
Lähetä kommentti
<< Home