Katrin blogi

perjantaina, helmikuuta 18

Täällä pohjan tähden alla 2011

Kävin eilen katsomassa Kansallisteatterissa Täällä pohjan tähden alla 2011. Käsiohjelmassa sanottiin, että näytelmä perustuu osittain Väinö Linnan romaaniin, ja se oli kyllä hyvin sanottu. Osittain Linnan romaani ja sen henkilöt olivat lavalla, mutta enemmän näytelmä kertoi kuitenkin siitä, miten ohjaajat Mika Myllyaho ja Saana Lavaste ovat Linnansa kokeneet sekä siitä, miten näytelmää on kahden ohjaajan käsissä synnytetty. Tarinan päähenkilöitä olivat ohjaajia esittävät näyttelijät. Ratkaisu oli erikoinen, osin jopa narsistisen tuntuinen, mutta toisaalta se vei näytelmää hyvin eteenpäin ja ohjaajien dialogi sekä eläytyminen oli tehty niin yliampuviksi, että nauroin jutuille monta kertaa ääneen. Sellaista ei perinteisen pohjantähden katsomossa usein tapahdu. Plussaa vielä siitä, että Saana Lavastetta näyttelevä Elina Knihtilä on upean karismaattinen näyttelijä, eikä pettänyt tälläkään kertaa.

Ohjaajien roolihahmojen lisäksi näyttämöllä tapahtui hajanaisia kohtauksia, joista osa liittyi Väinö Linnan romaaniin ja osa esitteli nykyajan konflikteja ja kipukohtia. Toisiaan seurasivat Lauriloiden häätö ja yksityisautoilijoiden (miesten) ja bussimatkustajien (naisten) välinen dialogi. Välillä teloitettiin punavankeja ja välillä tutustuttiin suomalaiseen koulumaailmaan. Videoruudulla kuultiin suomalaisten maanviljelijöiden ajatuksia ja lähestyttiin nykyajan kahtiajakoa maaseutu- kaupunki- jaon perusteella. Peräkkäin kuvattiin Koskelan Jussin suonraivaamista ja nykyajan oman talon rakentamista väsymyksineen, virolaisine työmiehineen ja avioeroineen.

Jussi Koskela kulki koko ajan mukana sitoen nykyajan tapahtumat ja ohjaajien itsensä etsimisen Väinö Linnan romaaniin. Koskelan vanha isäntä keskusteli nykyajan maanviljelijöiden kanssa, kommentoi talonrakennusprojektia ja kävi dialogia ohjaajan kanssa. Kaiken kaikkiaan Täällä pohjan tähden alla 2011 oli rohkea ja hyvä esitys, joka samaan aikaan sekä nauratti että herätti ajatuksia. Perinteisen ja Linnan romaania seuraavan näytelmän kaipuuseen tätä ei kuitenkaan kannata mennä katsomaan. Sellaiseen tarpeeseen suosittelen Veikko Sinisalon lukemaa äänikirjaa, joka oli sivumennen sanoen upea kokemus sekin.