Leiri maailman laidalla

Kävin Espoon kaupunginteatterissa katsomassa Roveniemen kaupunginteatterin vierailuesityksen Leiri maailman laidalla. Näytelmä on voittanut kaksi palkintoa, sekä parhaan lavastuksen että parhaan esityksen palkinnon, eikä suotta. Tarina oli loistava, näyttelijätyö oli uskomatonta ja lavastus kuin piste iin päälle.

Näytelmä kertoo sotavankileiristä kaukana pohjoisessa. Saksalaiset haavoittuneet sotilaat vartioivat venäläisiä haavoittuneita sotilaita, ja tulkkina toimii suomalainen kaveri, jolla on sekä venäläisiä että saksalaisia sukujuuria. Heti aluksi tulkki kertoo, että on ihan sattumasta kiinni, että hän nyt sodan syttyessä oli suomalainen. Kovin pienet historian tapahtumat olisivat voineet johtaa siihen, että hän olisi taistellut joko Saksan tai Neuvostoliiton riveissä. Lisäksi vankileirille saapuu riemastuttava nälkäinen koltta.

Leiriläiset palelevat jossain Siperiassa, kaukana maailmanpoliittisesta tilanteesta. Vain yksi sotavanki on vankan idealistinen, muille on ihan sama kuka sodan lopulta voittaa. Tilanne johtaa siihen, että vangit ja vartijat liittoutuvat keskenään. Vangeille on määrätty tietty kuutiomäärä puita hakattavaksi joka päivä, mutta vartijat väärentävät esikuntaan lähetettyihin raportteihin kuutiomäärän, eikä kukaan oikeasti hakkaa puita. Leirille saapuvaa saksalaista tarkastajaa höynäytetään yhteistuumin.

Tilanne muuttuu, kun leirin ainoa idealisti pakenee. Leirillä todetaan, että jos hän löytää partisaanit, tulevat nämä tappamaan vartijoiden lisäksi myös vangit, jotka ovat liittoutuneet fasistien kanssa. Jos taas saksalaiset löytävät karanneen vangin, tulevat saksalaiset tappamaan myös vartijat, sillä leirillä ei ole lainkaan kuria ja järjestystä, luutnantti on kuollut ja vartijat liittoutuneet vankien kanssa. Lopulta vangit ja vartijat jakavat vahtivuorot ja ryhtyvät yhdessä puolustamaan leiriä kaikkia ulkopuolisia vastaan. ”Sodassa eivät sodi kansat kansoja vastaan, vaan hullut hulluja vastaan.”

Näyttelijät ovat niin energisiä ja aktiivisia, että yleisössä melkein hengästyttää. Lavastus on täydellinen, näyttelijät ikään kuin kasvavat lavasteista. Öisen hiihtoretken tunnelman valkean kuun ja revontulien alla voi aistia, samoin kylmyyden, kun tuuli vinkuu jääkentillä. Tästä esityksestä tuli hyvä mieli.