Teatterissa

Tällä viikolla olemme harrastaneet isän kanssa teatteria. Tiistaina kävimme Kom- teatterissa katsomassa Juha Itkosen näytelmän Kohti, ja keskiviikkona oli vuorossa Q- teatteri ja siellä Peltirumpu.

Kom- teatteri on yleensä takuuvarma valinta, ja niin oli tälläkin kertaa. Teksti oli hauskaa ja osuvaa, mutta ohjaus tuntui hieman repaleiselta ja keskeneräiseltä. Alussa näytelmä vaikutti kirjan mainostilaisuudelta, kun kirjailija itse oli mukana lavalla kertomassa, että tällaisen olen nyt sitten kirjoittanut. Jos niin oli, niin minun kohdallani onnistuttiin. Minulle jäi palava halua lukea Itkosen kirja.

Näytelmässä pilkattiin tasapuolisesti kaikkia, ja tunnistin itseni useammastakin pilkan kohteesta. Koska omaan napaan osuva naljailu naurattaa usein eniten, sain oikein monet naurut. Osin tunsin olevani juuri se kansalaisjärjestöhörhö, jolta kysytään, miksi kaikissa mielenosoituksissa on aina samat naamat. Homojen puolesta, Yhdysvaltoja vastaan, Palestiinan puolesta tai turkistarhausta vastaan, aina samat ihmiset. "Ja mikä vittu näitä kaikkia asioita oikein yhdistää?" Toisaalta tunsin olevani osittain se kauppatieteilijä joka käski kansalaisjärjestöhörhön töihin, "jotta voisit sitten maksaa niitä veroja joita niin kovasti rakastat". Jostain syystä ainoa pilkan kohde, johon en samaistunut, oli sosialidemokraatti. Siitäkin huolimatta, että "kaikki suomalaiset ovat sosialidemokraatteja".

Peltirumpu oli vakavampi, suorastaan rankka. Jostain syystä kaikki se pettäminen, kuolema, seksi, vääryys, pelko, sota ja natsien kokoukset kuitenkin imaisivat mukaansa. Pääosan esittäjän valinta oli loistava, mielestäni juuri hän teki esityksestä niin koskettavan. Yli kolmen tunnin näytelmä kului kuin siivillä, eikä keskittyminen herpaantunut hetkeksikään.